Asuntosijoittaminen on viime aikoina nostellut päätään kunnolla. Kotimaisia talouslehtiä lukemalla tuntuu että asuntosijoittamisen hehkuttamiselta ei voi vahingossakaan välttyä. Asuntosijoittamista hehkutellaan kaikille helppona keinona vaurastua, eikä mielestäni homman riskeistä puhuta näissä uutisissa juuri mitään. Noh, en tällä kertaa paasaa riskeistä yhtään, sillä olen tehnyt sen täällä jo omassa tekstissä.
Tänään pohdinkin vuorostani asuntosijoittajia. Olen pannut merkille viimeaikaiset median nostamat asuntosijoittajat, joiden tarinoita on viime viikkoina nostettu säännöllisin väliajoin framille. Lähestulkoon joka viikko olemme saaneet lukea tarinan uudesta sankarista.
Uutiset on otsikoitu hyvinkin provosoivaan sävyyn herättääkseen varmasti lukijan mielenkiinnon. ”Asuntosijoittaja keksi miten rahaa tehdään. Asuntosijoittaja elää leveää elämää sijoitustuloillaan. Koko perheen kaukomatkoja, kalliita luksustuotteita ja kattohuoneistoja Helsingissä.” Kaikkea sellaista mistä tavallinen pulliainen voi yleensä vain haaveilla.
En aio tässä kirjoituksessani nostaa kenenkään nimiä ylös tai jakaa linkkejä kyseisiin haastatteluihin, sillä en halua hyökätä henkilökohtaisesti ketään vastaan. Jokainen sijoittaa omalla tyylillään ja omilla riskinsietokyvyillään, enkä halua asettua kenenkään yläpuolelle muka parempana sijoittajana.
Mutta sen verran hyvin suomalainen media on noilla jutuillaan saanut minua provosoitua, että pakko kirjoitella muutamat kommentit aiheesta noin niin kuin yleisellä tasolla.
Sijoittaminen on ollut kuin satua
Meikäläistä häiritsee ihan hirveästi noissa uutisissa kaikenlainen ”satumaisuus” sekä muutenkin ruusunpunaisten lasien läpi asioiden katsominen.
Jokaisessa tarinassa tuntuu olevan lähtökohta aika identtinen; vielä jokunen vuosi sitten asuntosijoittaja oli kuin kuka tahansa muu suomalainen. Tavallinen kotiäiti tai perheenisä, ammattina lähihoitaja tai taksikuski eikä aiemmin sijoittaminen ole kiinnostanut pätkääkään.
Joillakin jopa sijoittaminen ei olisi ollut edes mahdollista, sillä ”vanhassa elämässä” elettiin kädestä suuhun vailla minkäänlaisia säästöjä. Luottokorttivelat kasvoivat silmissä, eikä oma talous tuntunut olevan aivan täydessä reilassa.
Täyskäännös elämässä mahdollistanut sijoittamisen
Sen jälkeen elämässä onkin tapahtunut täyskäännös. Nyt samat henkilöt elävätkin yht’äkkiä unelmaansa. Joku tekee koko perheen voimin tehdään kaukomatkoja, joku toinen asuu 2 500 euron kuukausivuokralla kattohuoneistossa hienostoalueella. Jutuissa tehdään selväksi se, että rahaa todellakin riittää nykyään vaikka tuhlattavaksi asti.
Sen sijaan noiden kappaleiden välisestä ajasta avataan lukijalle valitettavan vähän. Sitä ei vahingossakaan kerrota mitä tapahtui ”kädestä suuhun-elämisen” ja ”taloudellisen riippumattomuuden” välissä. Välissä on kuitenkin vain pari vuotta aikaa, mikä on sijoittajan silmin todella mitätön aika noin suurelle elämänmuutokselle.
Aika monesta tekstistä löytyi maininta ”käymisestä varallisuusneuvonnassa”, mutta neuvonnan sisältöä ei sen suuremmin lähdetty avaamaan. Sieltä ilmeisesti näille henkilöille löytyi jonkinlainen punainen lanka elämään, rahankäyttöön ja sijoittamiseen. En itse ole henkilökohtaisesti koskaan kokenut tarvitsevani minkäänlaista varallisuusneuvontaa, eikä minulla ole niistä oikeastaan minkäänlaista mielipidettä.
Pidän itse kuitenkin aika hurjina väitteinä näiden juttujen esimerkki-ihmisiä. Vielä vuonna 2016 on käyty varallisuusneuvojan puheilla täytenä ummikkona, ja vasta sen reissun myötä saatu rohkeutta ostaa myöhemmin ensimmäiset sijoitusasunnot. Hieman myöhemmin vuonna 2018 samainen henkilö elääkin jo taloudellista riippumattomuutta leveästi kertoen muille vinkkejä samaan pisteeseen pääsemiseen. Joku tässä yhtälössä mättää.
Ei taas lottojuttuja, kiitos
Jos meikäläistä henkilökohtaisesti jokin ärsyttää sijoittamiseen asennoitumisessa, niin se on kaikenlaiset lotto- sekä muut äkkirikastumisvertaukset.
Jostain kumman syystä sijoittaminen nähdään monissa piireissä yhä herran vuonna 2018 jonain äkkirikastumisen muotona. Ostetaan osaketta X, holdataan niitä tunteja, ehkä enintään joitakin päiviä kunnes ne myydään pois. Ja luonnollisesti välistä revitään itselle isot voitot.
Voin olla täysin väärässä, mutta uskon monilla suomalaisilla olevan yhä täysin vääristynyt kuva osakesijoittamisesta. Sijoittaja avaa sen läppärin aamulla kun pörssi aukeaa ostamalla vaikka Nokiaa. Hetken holdailun jälkeen Nokia on noussut hieman, joten osakkeet myydään ja rahat laitetaan kiinni Koneeseen. Tässä vaiheessa lähdetään lounaalle ja syömisen jälkeen vaihdetaan Koneet lennosta hetkeksi Wärtsilään.
Vastaavanlaista pomppimista harrastetaan läpi päivän aina sinne ilta-kuuden uutisiin asti, kunnes painetaan keltaista voitonmaksu-nappulaa ja todella muhkea läjä kolikoita tipahtaa läppärin alle. Sitten vain kotiin viettämään leveää elämää ja huomenna leikki uusiksi.
Mistä mielikuvat sijoittamisen jännittävyydestä tulevat?
Enkä minä toisaalta ihmettele näiden mielikuvien eloa, sillä useinhan kaikissa elokuvissakin sijoittaminen on juuri tällaista. Hienosti pukeutuneita ihmisiä, jatkuvasti oikeita valintoja ja loputtomasti rahaa. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Leonardo DiCaprion tähdittämä elokuva The Wolf of Wall Street. Elokuvana aivan mahtava, mutta enpä siitä kuitenkaan paljoa yhtäläisyyksiä omaan sijoitus-harrastukseeni löytänyt.
Olen itse pyrkinyt ampumaan näiltä ennakkoluuloilta siipiä aina mikäli mahdollisuus siihen on tullut. Jos minulta joku kaverini on kysellyt sijoittamisen aloittamisesta tai ”kuinka nopeasti tällä rikastuu”, olen yleensä vastannut inhorealistisen suoraan. ”Jos tänään aloitat ja jatkat joka päivä täysillä, olet valmis ehkä joskus parinkymmenen vuoden päästä.” Yleensä se tappaa suurimman innokkuuden heti pois, sillä valitettavan monet kuvittelevat rikastumisen tapahtuvan nopeasti.
Jos vertaan itseäni näihin uutisten henkilöihin, minun pitäisi varmaan olla jo taloudellisesti riippumaton. Osakesijoittamisen aloitin noin kuusi vuotta sitten, eli kesällä 2012. Ensimmäinen vuosi oli lähinnä katselemista ja syksyllä 2013 aloin vasta ”vetämään täysillä”.
Lisäksi minulla oli pohja kunnossa ennen kuin lähdin kesällä 2012 sijoittamaan. Olin jo useita vuosia säästänyt rahojani näin jälkikäteen katsottuna täysin typerille pankin määräaikaistileille. ”Typeryydestä” huolimatta taloudellinen pohjani oli kunnossa. En ole siis koskaan ollut kuten median esimerkit, jotka lähtivät osa liikkeelle lähestulkoon luottotietojen menettämisen rajamailta.
Vähän laskutavasta riippuen olen siis sijoitellut rahojani vähintään 5-6 vuotta. Tässä vaiheessa koen että olen kulkenut ajallisesti noin neljäsosan matkastani taloudelliseen riippumattomuuteen. Okei, nämä ovat vain puhtaita arvioita, mutta itse ainakin koen matkani keston olevan noin 20-25 vuotta.
Jyrkkä ei äkkirikastumisille
Näissä artikkeleissa meikäläistä ärsytti suuresti tuon nopean rikastumisen korostaminen. Kärjistettynä näidenkin juttujen tarinan opetus tuntui olevan, että lähes luottotietojen menettämisen rajamailta voi parissa vuodessa pompata asuntosijoittamisen avulla suoraan luksuselämän viettämiseen.
Jos meikäläisen lukijoista löytyy vastaavia tapauksia keillä oma talous on vielä hieman retuperällä ja jotka haaveilevat äkkirikastumisesta, itse ainakin suosittelen näille tapauksille lottoa ennemmin kuin asuntosijoittamista.
Asuntosijoittamiseen täysin vihkiytymätön ei kykene millään ponnistamaan parin vuoden aikajaksolla ryysyistä rikkauksiin. Todennäköisempää on henkilökohtainen konkurssi, kuin äkkirikastuminen. Valitettavaa, mutta totta.
Keille näitä juttuja oikein tehdään? Mikä on juttujen pointti?
Näihin kahteen kysymykseen olen yrittänyt miettiä vastausta. En keksi millään mikä noiden uutisten kohderyhmä on. Tuntuu että nuo jutut ärsyttävät tasaisesti aivan kaikkia tasapuolia.
Sijoittamiseen jo hieman perehtyneet eivät oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa henkilöiden vauhtisokeudelle. Sijoittamiseen kriittisemmin suhtautuvat, niin sanotut kansan syvät rivit taas kokevat jutut pelkkänä ”turhana leijumisena”.
Tuollaiset ylimitoitetut tarinat asuntosijoittamisesta tuskin kannustavat ketään tavis-Taunoa tai perus-Pirjoa aloittamaan sijoittamista. Nämä jutut vain kasvattavat mielestäni sitä kuilua mikä ”tavallisella kansalla” usein on sijoittamiseen. Sijoittaminen nähdään vain menestyvän eliitin ajanvietteenä, missä keskiverto pulliainen korkeintaan häviää rahansa.
Pohjimmiltaan on kiva että ”tavalliselle kansalle” kirjoitellaan sijoitustarinoita. Oli ne sitten millaisia tahansa; yleistä tietoa tai joidenkin sijoittajien elämäntarinoita. Ei tässä maassa todellakaan liikaa sijoittamisesta puhuta. Mutta henkilökohtaisesti olen itse sitä mieltä, että näiden juttujen myötä asiaa lähestytään ”tavalliselle kansalle” suorastaan katastrofaaliselta suunnalta.
Noissakin tapauksissa ”tavalliset ihmiset” olivat vielä jokunen vuosi sitten aivan perus tallaajia, jotka elivät kädestä suuhun jne, eivätkä tienneet sijoittamisesta mitään. Sitten tuleekin HUMPS, yhtäkkiä ollaankin taloudellisesti riippumattomia ja jonkinlaisia sijoitusguruja. Eikä tietenkään yhtään avata mitä tuossa välissä oikein tapahtui.
Sijoittamisesta kiinnostuneille pitäisi syöttää tarinoita pitkäjänteisestä säästämisestä ja sijoittamisesta, eikä näitä äkkirikastumisista kertovia tarinoita. Toki pitkäjänteisyys on monista helkkarin tylsää, ja varmaan toimittajien näkökulmastakin enemmän klikkauksia saa näillä sankaritarinoilla.
Epämääräisiin tarinoihin on vaikea samaistua
Koska juttujen taustat olivat niin heikosti kerrottuja, lukijan on vaikea saada niistä mitään irti. En tiedä onko tämä sitten huonon toimittajan vika, vai eivätkö haastateltavat ole halunneet taustoistaan ja yksityiskohdistaan puhua. Miten he ovat onnistuneet kasaamaan parissa vuodessa rahat näihin kymmeniin sijoitusasuntoihin? Tarinasta jää kenties se oleellisin osa täysin pimentoon.
Vähän tähän aiheeseen liittyen, Jukka Oksaharjua on joissakin keskusteluissa kritisoitu vähän samasta asiasta. Vain noin kolmekymppinen Oksaharjuhan on jo vuosia ollut taloudellisesti riippumaton, sillä hän teki varallisuutensa finanssikriisissä kymmenisen vuotta sitten.
Nuoresta iästään huolimatta Oksaharju oli jo ennen finanssikriisiä perehtynyt osakkeisiin jo useiden vuosien ajan, ja kurssien romahtaessa repi niin paljon lainaa kuin vain sai, sijoittaen ne osakkeisiin. Koska pankkijärjestelmä ei lopulta kaatunutkaan ja kurssit alkoivat myöhemmin elpyä, Jukka teki hirveästi rahaa velkavipunsa ansiosta. Näin aggressiivista taktiikkaa Oksaharju ei muille suosittele, eikä kuulemma itsekään enää noin ”vanhana” uskaltaisi tehdä.
Oksaharjun tarinassa monia sijoittajia on ihmetyttänyt, että miten parikymppinen opiskelija on tuolloin saanut kenties jopa satojen tuhansien sijoituslainan osakkeita varten. Se on ihan mielenkiintoinen kysymys, eikä tähän ole vielä taidettu vastausta saada. Tästä pienestä mysteerisyydestä huolimatta Oksaharjun vaurastumistarinasta lukija saa sata kertaa enemmän irti kuin näistä viime aikojen nostoista.
Onko taloudellisesti riippumattomalla varaa elää luksus-elämää?
Vielä on pakko sanoa yksi juttu liittyen Oksaharjuun. Vaikka Jukka on jo ihan oikeasti taloudellisesti riippumaton, silti mies puhuu yhä vaatimattoman elämäntyylin puolesta.
Jossain haastattelussa Jukka kertoi miljonäärin statuksesta huolimatta ajavansa kymmenen vuotta vanhalla, noin viiden tonnin arvoisella Fiatilla, jonka ikkunat eivät edes suostu aukeamaan talvella. Asunto on kattohuoneistojen sijaan aivan normaalin perheen asunto ja kaukomatkojen sijaan Oksaharju harrastaa valmentamista juniorijalkapallon parissa.
Itse olen vahvasti Oksaharjun tarinan kannalla. Siinä on ns. terve tarina vaurastumisesta. Kerrotaan suoraan että taloudellinen riippumattomuus tarvitsi a) paljon aikaa, b) omaa perehtymistä aiheeseen c) myös riskin ottamista ja d) ripaus onnea.
Lisäksi vaikka Jukka Oksaharju onkin nyt taloudellisesti riippumaton, edes hänelläkään ei ole varaa elää mitään huoletonta luksus-elämää. Tämä eroaa aika pirusti viimeaikaisista median tuputtamista tarinoista. Niissä on rikastuttu nopeasti lyhyessä ajassa, niissä ei korosteta oman perehtymisen osuutta eikä niissä liiemmin pohdita riskejä tai onnen osuutta asiaan.
Minun mielestäni median tulisi nostaa esille enemmän näitä ”jukkaoksaharjuja” kuin äkkirikastumisesta kertoneita tarinoita. Vaikka pitkäjänteisyys onkin ehkä vähän tylsä tapa lähestyä asiaa, se on kuitenkin se keino millä tavallinen tallaaja kykenee yleisimmin vaurastumaan.
Tietenkin myös äkkirikastumiset ovat mahdollisia, mutta yhtä äkkirikastujaa kohden kymmenet tai jopa sadat muut samalla taktiikalla operoivat menettävät koko sijoituksensa. Surullista, mutta totta.
Saatat olla kiinnostunut myös:
- Taloudellinen riippumattomuus - monen sijoittajan päätavoite
- Karu oppi: taloudellisen riippumattomuuden tavoittelu löi kynsilleni
- Taloudellisen riippumattomuuden kolme askelta
- Vain äärimmäisen harvat äkkirikastuvat sijoittamisella
- Kesäloma – testissä taloudellinen riippumattomuus
- Taloudellinen riippumattomuus - mitä tekisin sen saavuttamisen jälkeen?
Vertaisin sijoittamista yrittäjyyteen. Keskiverto rehellinen yrittäjä kärvistelee koko elämänsä luoden unelmaansa. Usein kuitenkin käy niin että se on "se toisenlainen" elämäntapa, ei tie rikkauteen.
Itse olen sijoittanut vuodesta 97 alkaen. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Ikää 45 ja salkku n. 330-350 te. Lisäksi kaksi sijoituskämppää, joista maksetu pois vasta n. 30 %. Äkkivaurastumista ei ole tullutasuntosjoitamisen myötä. Käyn töissä, rouva osin. Lainat maksettu pois mutta silti en koe olevani taloudellisesti riippumaton eli jatkan työntekoa… koska se on jopa ihan hauskaa vaikka myyntitöissä olenkin.
Muistaakseni jostain luin aikoja sitten, että Oksaharju menetti ensimmäiset sijoituksensa, koska sijoitti ennen finanssikriisiä juuri syklin huipulla. Silloin vanhemmat auttoivat pojan takaisin jaloille. Ja hullun lainan tämän jälkeen Oksaharju muistaakseni sai, koska oli EQ:lla jo erittäin nuorena töissä, joten varmaan sai hiukan helpommin sijoituslainaa työsuhde-etuna. Tämän päälle varmaan tuli vanhemmiltakin takaukset, mutta tästä ei tietysti koskaan missään mainita.
Tuo lainojen takaaminen on ehkä se, mikä yhdistää näitä kaikkia. Jotta saat lainaa, pitää sinulla aina olla takuut kuitenkin kunnossa ja kun normivelkainen taksikuski/verkostomarkkinoija yhtäkkiä omistaa kahdessa vuodessa 10 sijoitusasuntoa, on ainakin alussa hoidettu takuut kuntoon ulkopuolelta. Itsehän tämän tietää hyvin siitä, kun pankki ei 80 000 euron sijoitussalkustani huolimatta suostu antamaan asuntolainaa kuin ASP:n valtiotakauksen verran. Koska en saa takuita ja 80 000 euron osakevarallisuuteni on 0 euron arvoinen pankin silmissä.
Triggeröidyn ihan samalla tavalla uutisista, jotka kirjoituksessasi mainitsit, koska ne jättävät aina taustat kertomatta. Raha tulee rahan luokse, oli se sitten omaa tai vanhempien rahaa. Nollasta ei päästä taloudellisesti riippumattomaksi parissa vuodessa ellei käy lottovoittotuuri.
Hyvä kirjoitus aiheesta mitä olen kanssa ihmetellyt iltapäivälehtien verkkosivuilta. Enemmän jännitän sen puolesta kuinka moni tulee saamaan takkiinsa kun innostuu kyseisistä artikkeleista vauhdilla velkavivuttamaan sijoitusasuntoja(tai saavat asiallisen kylmän suihkun pankissa). Vaikka en ollut todistamassa vajaat parikymmentä vuotta sitten ollutta romahdusta niin tuntuu siihen suuntaan menossa olevan
Onhan nuo aina aika uskomattomia uutisia mitä lehdistä lukee. Mutta ylittäisikö tämä uutiskynnystä mielestäsi? "Yksinhuoltaja säästi 10€ kuussa Nordnetin Superrahastoon ja 15-vuoden kuluttua hänellä oli kasassa 2900€. Nyt hän pystyy maksamaan lapsensa ajokortin."
Äkkirikastumisessa on jotain mystistä mutta hitaassa vaurastumisessa ei.
Ainahan media on ollut kiinnostunut tarinoista. Kyllä se nyt vaan on niin, että lottovoitto, äkkirikastuminen tai pikavoitto on paljon kiinnostavampi kuin "säästin 10 vuotta 40 % tuloistani tai säästin joka kuukausi 1000 euroa 10 vuotta." Eivät ne ole erityisen herkullisia klikkiotsikkotarinoita. Sen sijaan "rikastuin 6kk bitcoinilla miljoona euroa", vaikka kyse onkin täyttä sattumaa. Useimmat eivät usko, että voivat vaurastua kohtuullisessa ajassa, vaan enemmän uskotaan jeesustarinoihin, koska silloin oman elämän epäonnistuneisuus ei tunnu niin pahalta. Toki tässä viittaan siihen osaan porukasta, jotka faktuaalisesti voisivat (ainakin elämäntavan muutoksella) säästää merkittävän osan rahoistaan, en tarkoita heitä, jotka ovat oikeasti köyhiä.
Hyvä kirjoitus. Klikkiotsikoitahan nämä äkkirikastuneiden tarinat ovat. Olen itsekin niitä lukenut, ja tarinoissa oikaistaan kyllä mutkia suoriksi. Toisaalta täytyy kunnioittaa näiden henkilöiden riskinottokykyä, olisi vaan lukijoita kohtaan reilua, jos jossain kohtaa myös mainittaisiin, että velalla sijoittamalla riski suurenee huomattavasti.
Tiedän yhden tyypin, joka sai halvalla erästä paperia ennen finanssikriisin alkua. Myi paperin juuri ennen kuin kurssit romahtivat ja tuli oikeasti yllätysrikkaaksi.
Eli joskus sadut käyvät toteen, mutta harvemmin. Hieman samaa kuin voittaisi eurojackpotissa 90 milliä käytyään humalassa veikkaamassa kioskilla ja krapulassa viikon päästä tajuaisi että edellisviikon täysosuma onkin taskussa. Eikä uskoisi itseään vaan heittäisi paperit roskikseen.
"Onko taloudellisesti riippumattomalla varaa elää luksus-elämää?" -Tämä on se sudenkuoppa johon lottovoittajat lankeavat. Tiedätte ehkä tilaston, jonka mukaan puolet loton päävoittajista on kymmenen vuoden kuluttua voitostaan lähtötilanteessa omaisuutensa enemmän tai vähemmän menettäneenä. Miten se on mahdollista? Äkkirikastuneet tavoittelevat luksuselämää joka näyttää kaikin puolin luksukselta ulospäin mutta unohtuu se tosiasia että siihen tarvitaan kymmenien miljoonien omaisuus. Perus-miljoonavoitolla saavuttaa varsin keskiluokkaisen näköisen elämän sillä erolla että voi olla huoletta vapaana päivätöistä, jos niin haluaa.