Kenties koko kesän mielenkiintoisin uutisjuttu löytyi Ilta-Sanomien sivulta noin kuukauden takaa. Melko pitkässä artikkelissa käytiin läpi Pentti Leo Sieväsen tarina. Juttu tarjosi sen verran paljon mielenkiintoisia pointteja ja näkökulmia, joten en voinut olla tarttumatta tähän aiheeseen, vaikka jutun julkaisusta onkin kulunut jo useampi viikko.

Eikö Leo Sieväsen nimi soita tässä vaiheessa vielä hälytyskelloja? Hyvä, sillä ei pitäisikään. Leo Sievänen oli päällisin puolin ihan tavallinen suomalainen, joka eli Jämsän seudulla ennen kuin nukkui pois 90 vuoden iässä reilu vuosi sitten.

Leo Sievänen oli yksi niistä suomalaisista, joka ei tehnyt koskaan minkäänlaista testamenttia. Tämän lisäksi poikamiehenä eläneellä Sieväsellä ei ollut lähisukulaisia tai muitakaan perillisiä, joten Leon poistuttua vehreämmille maille, miehen omaisuus siirtyi valtiolle perillisten puutteen vuoksi.

Se, mikä tekee Leo Sieväsen tarinasta mielenkiintoisen, liittyy miehen jättämän perinnön suuruuteen. Kuollessaan Sieväsellä oli peräti 1,8 miljoonan euron edestä varallisuutta.

Ilta-Sanomien kertoma tarina on pitkä, mutta siinä on niin monta herkullista kohtaa, johon kaltaiseni osakesäästäjä tahtoo tarttua. Lähdetään tutkimaan mitä voimme oppia Leolta.

Perintö testamentti valtio

Perinteinen esimerkkitapaus yhteiskuntaopin tunneilta

Muistan spekuloineeni monta kertaa case-Sieväsen kaltaisia juttuja. Ainakin yhdeksännen luokan yhteiskuntaopin tunneilla kävimme vähän samanlaisia aiheita läpi opiskellessamme perintökaarta. Kävimme siellä läpi skenaarioita, joissa ei ole perillisiä tai testamentteja ja joissa valtio kuittaa koko potin.

Minulla tulee väkisinkin näistä tapauksista aina ensimmäisenä mieleen Metsolat-ohjelmasta tuttu Kari Kaukovaara. Sarjan lopussahan pohdiskeltiin vähän samanlaisia aiheita. Kaukovaaran Kari oli ison talon isäntä, mutta hänellä ei ollut puolisoa, lapsia tai elossa olevia sukulaisia. Sarjassa lakimies Jaakko Järvenheimo totesikin ääneen, miten valtio saattaa joskus periä melkoisen jymypotin.

Vaikka aihetta spekuloidaan paljon eri yhteyksissä, nämä tapaukset taitavat kuitenkin olla melko harvinaisia. Yritin etsiä vastaavanlaisten tapauksien määrää vuodessa, mutta ne tuntuvat olevan melko harvinaisia. Vuonna 2020 on ollut ainakin yksi toinen tapaus Helsingissä, jossa eräältä rouvalta jäi jälkeen 14 miljoonan perintö.

Hyvä esimerkki kaikille – säästämällä ja sijoittamalla voi vaurastua

Se mikä Sieväsen tapauksessa on mielenkiintoista ja jossain määrin lohduttavaa, liittyy omaisuuden määrään. Juttu ei kerro Sieväsen ammattia, mutta Sievänen oli ilmeisesti jonkinlainen ”perus-duunari”. Ainakaan opiskelut eivät Sievästä olleet hirveästi kiinnostaneet, vaan hän arvosti enemmän käytännönläheisyyttä.

Sievänen eli nuukasti poikamiehenä, eikä ostellut turhia. Rahojaan hän oli laittanut kiinni metsiin, kiinteistöihin sekä pörssiosakkesiin. Iltiksen jutussa mainitaan esimerkiksi UPM, Valmet ja Metso, joita pelkästään Sieväsellä oli noin miljoonan euron edestä. Siis yli puolet kuolinhetken varallisuudesta.

Vastaavat tapaukset nuukista poikamiehistä ovat Suomessa melko yleisiä. Minäkin tunnen useamman Sieväsen kaltaisen isännän, jotka ovat kovia tekemään töitä, kuluttavat rahaa äärimmäisen vähän ja tällä yhtälöllä varallisuus kasvaa väkisinkin kohisten. Etenkin jos nämä tajuavat sijoittaa rahojaan johonkin pankkitilin sijasta.

Olen joskus kuullut sanonnan siitä, että maaseudulla isäntien varakkuuden voi katsoa ulkoisesta olemuksesta. Mitä kulahtaneemmat Nokian kumpparit löytyy jalasta, sitä isommat tilukset isännältä löytyy. Vaikka sanonta onkin osittain huumoria, siinä on mukana myös totuuden siementä.

Vastaavia sanontoja on muuten useampiakin. Köyhät ne vaatteilla koreilee tai voit joko näyttää rikkaalta, tai olla rikas. En osaa sanoa miksi meillä on niin monta tämän tyyppistä sanapartta. Ehkä se liittyy varakkuuden sijasta enemmänkin suomalaiseen vaatimattomuuteen. Täällä ei usein haluta tehdä itsestä numeroa tai näyttää varakkuutta ulospäin.

Miksi poikamiehet ovat varakkaita?

Jatketaan hauskojen sanontojen maailmassa. Leo Sieväsen tarinasta tuli mieleen heitto siitä, miten poikamiehenä pysyminen on varma keino vaurastua.

En tiedä miksi, mutta omassa kaveripiirissäni olemme jostain syystä monesti keskustelleet kuluttamisesta parisuhteessa ja sen ulkopuolella. Ehkä tämä johtuu siitä, että tiiviissä kaveriporukassani porukka jakautuu aika lailla fifty-fifty avoliitossa ja yksin elävien kesken. Näistä keskusteluista on saatu joskus tosi mielenkiintoisia, joista aukeaa monia uusia näkökulmia.

Sen sijaan lopullisesta ”voittajasta” emme ole vielä päässeet selvyyteen. Molemmissa vaihtoehdoissa on omat puolensa, joita hyödyntämällä voi vaikuttaa omiin kulutustottumuksiin.

Yhdessäasumista puoltavat kulujen jakaminen esimerkiksi asunnon tai auton kanssa. Vaikka pariskunta tarvitseekin lähtökohtaisesti vähän enemmän tilaa kuin yksinelävä, tästä huolimatta asumiseen menee suhteessa vähemmän rahaa.

Autoilun kuluissa taas ei hirveästi ole eroa käytätkö sitä yksin, vai kaksin. Kaksi kuskia ajaa ehkä vähän enemmän kilometrejä, mutta muuten pariskunnalle auto tulee suhteessa halvemmaksi, kuin yksinelävälle.

Samoin verotus puoltaa osittain parisuhteessa elämistä. Jos pariskunnasta molemmat tienaavat sen 2500 euroa kuukaudessa, maksavat he progressiivisen verotuksen vuoksi vähemmän veroa, kuin yksin asuva 5000 euroa kuukaudessa hankkiva.

Toki yksinasuvan etuihin lukeutuu se, että olet vapaa päättämään täysin itse omista menoistasi ja menemisistäsi. Tämän huomasin hyvin joskus nuorempana, kun työskentelin kolmivuorotyössä teollisuudessa. Lähes poikkeuksetta ne suurimmat ylityökeisarit olivat yksin asuvia miehiä tai naisia, koska näiden ei tarvinnut soittaa ensimmäisenä kotiin ja ilmoittaa ylitöihin jäämisestä. Samoin pitkää päivää sisältävät rahakkaat reissuhommat sopivat samasta syystä yksin asuville.

Nuukailu – voiko rahaan rakastua?

Se tällä kertaa rahasta ja parisuhteista. Eihän ihmissuhteille voi laskea hintaa, joten aiheen ympärillä pyöriminen on jossain määrin jossittelua loputtomiin.

Jatketaan toisella kestosuosikilla, eli nuukailulla, joka herättää myös usein tunteita puolesta ja vastaan. Toiset ymmärtävät sitä ja toiset taas eivät. Raha on siinä mielessä jännä juttu, että vaikka itsellä ja kaverilla on käytössä tismalleen samanlaiset eurot, niihin suhtautuu hyvin eri tavalla.

Kärjistäen omista rahoista pidetään paljon parempaa huolta, mutta kaverin rahoja ollaan käyttämässä paljon hövelimmällä kädellä. Esimerkiksi nyt Leo Sieväsen tapauksessa monet kommentoijat ihmettelevät sitä, miksei mies malttanut käyttää rahaa mihinkään.

Se on loppupeleissä yllättävän helppo huudella sivusta, miten jonkun toisen pitäisi käyttää rahaa. Jopa niissä tapauksissa, joissa et edes tunne koko henkilöä. Tässäkään tapauksessa kukaan ei ollut kuullutkaan Leo Sieväsestä, mutta moni pystyi silti kommentoimaan, että väärin kulutettu.

Leo Sievänen ei käyttänyt juurikaan rahaa itseensä, mutta harrasti säännöllisesti hyväntekeväisyyttä. Keskivertokansalaisellahan nämä asiat menevät juuri päinvastoin, eli kun kyseessä on oma napa, poltetaan siihen joskus varsin kevyesti euroja. Samaan aikaan osallistuminen erilaisiin ”yhteisiin potteihin” tekee tuskaa, koska hyödyt eivät jää puhtaasti itselle.

Omasta mielestäni nuukailu on niin pitkään tervettä, kun sitä ei kohdista muihin. Vaikka olenkin nuukaillut rahankäytössä läpi elämäni, olen aina pyrkinyt pitämään kiinni siitä, että en nuukaile kavereiden kustannuksella. Muiden kustannuksilla nuukailu on nimittäin helppo keino tuhota sosiaalisia suhteita.

Toki, en kiellä sitäkään, etteikö nuukailu (tai ihan vaikka perus ahnehtiminen) voisi joskus kaduttaa jälkikäteen. Osaan heittää yhden esimerkin omasta elämästäni. Valitsin joskus ylityövuoron suosikkibändini keikan sijasta. Myöhemmin bändin kokoonpano muuttui, ja minulta jäi bändini the kokoonpano näkemättä livenä. Tämä on jossain määrin vähän kaduttanut jälkikäteen.

Onko käärinliinassa sittenkin taskut?

Vähän vahingossa olen työntänyt tähän tekstiin nipun erilaisia rahaan liittyviä sanontoja, ja jatketaan vielä yhdellä samanlaisella. Monesti nuukailun yhteydessä joku möläyttää ilmoille suorastaan jo museoviraston suojelun vaativan läpän siitä, miten käärinliinoissa ei ole taskuja.

Leo Sieväsen tapauksessa käärinliinoissa oli jonkinlaiset taskut. Nimittäin Sieväsen perintö meni hyvin pitkälle Leon oman yhteisön hyväksi. Tämä oli itselleni yllätys ja nimenomaan mieluisa sellainen. Olen jostain syystä kuvitellut, että aina jos valtio perii jonkun ihmisen, tämä perintö valahtaa valtion pohjattoman kassan pohjille.

Sieväsen tapauksessa ei kuitenkaan ollut näin, vaan perintö jäi pitkälti Leon kotikonnuille Keski-Suomen Jämsään. Jämsän kaupunki sai Sieväsen omaisuudesta lähes puoli miljoonaa euroa, jotka kaupunki aikoo käyttää lapsiperheiden sosiaalityöhön. Sievänen jätti siis jälkensä Jämsän nuorison olojen parantamiseen.

Ilta-Sanomien jutun mukaan myös Leo Sieväsen pari pitkäaikaista ystävää ja naapuria saivat molemmat 20 000 euroa. Lisäksi paikallinen asukasyhdistys sai Leon sekä hänen vanhempiensa kiinteistöt sekä 30 000 euroa niiden kunnostukseen.

Valtio piti itsellään Sieväsen omistamat metsät, joita oli noin 60 hehtaarin edestä. Niistä on tarkoitus tehdä luonnonsuojelualueita.

Loppupäätelmät: Leo jätti jälkensä kotipaikkakunnalleen

Leo Sieväsen tarina oli kaunis ja jätti paljon ajateltavaa. Mitä kaikkea tästä tapauksesta voisi oppia?

Ehkä päällimmäisenä jäi mieleen valtion tekoset. Sieväsen tapauksessa on käytetty sitä kuuluisaa maalaisjärkeä ja sen vaikutukset jäivät pääasiassa vainajan läheisten iloksi ja muistoksi.

Osakesäästäjille mukava uutinen on se, että pitkäjänteinen sijoittaminen vaurastuttaa jokaisen. Sievänen oli aivan normaali duunari, eikä huipputuloinen pankkiirilääkäri. Silti hänen omaisuutensa oli kuolinhetkellä lähes kaksi miljoonaa euroa.

Vaikka Sievänen vaurastui osittain nuukailemalla, muistakaa ne hyväntekeväisyyteen lahjoitetut eurot. Tässä kohti ei voi mennä puhtaasti sen taakse, että vain kituuttaminen on väylä vaurastua. Toki en kiellä sitäkään, etteikö tarkka rahankäyttö olisi vaikuttanut asiaan merkittävästi.

Sievänen ei vaurastunut myöskään säästämällä sukanvarteen, vaan hän ihan oikeasti sijoitti rahojaan. Pörssiosakkeita, asuinkiinteistöjä ja metsää. Uskallan väittää, että pelkän säästötilin lihavoittamisen voimalla lopputulos ei olisi ollut yhtä komea.

Mitä taas tulee nuukailuun? En osaa ottaa siihen oikein kantaa. Oma suhtautumiseni nuukailuun on viime aikoina löystynyt, koska uskon kulutuspelon vaikeuttavan vaurastumista joissain yhteyksissä. Toisaalta, kuluttaminen pelkästä kuluttamisen ilosta ei tuo kenellekään onnea. Kai tässäkin tapauksessa kultainen keskitie on se paras väylä kulkea.

Kaikesta huolimatta Leo Sieväsen tarina herätti yllättävän paljon ajatuksia. Kannattaa käydä lukemassa tuo Iltiksen artikkeli noin kuukauden takaa, sillä siinä on monia hyviä pointteja, joista riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa.

Black Friday-tarjous: BookBeat-äänikirjat nyt 30 vuorokauden ilmaiseen kokeiluun koodilla blackweek30. Lue lisää tarjouksesta täältä

Saatat olla kiinnostunut myös:

Tämä blogi sisältää affiliate-mainontaa. Affiliate-linkit ovat merkattu tähdellä. En ole sijoitamisen ammattilainen, enkä ole vastuussa sinun sijoitustesi menestyksestä. Tämä blogi ei tarjoa sijoitussuosituksia. Kirjoittajan omat omistukset voit katsoa täältä.

Seuraa blogia sosiaalisessa mediassa:

Tai tilaa blogin virallinen pari kertaa kuukaudessa ilmestyvä uutiskirje

5 kommenttia kohteessa “Mitä piensijoittajan kannattaisi oppia Leo Sieväsen tarinasta?

  1. Sijoitusviesti sanoo:

    Hyviä pohdintoja. Itselläni on ollut myös käsitys, että vastaavat perinnöt menisivät aina valtiolle johonkin ennalta määräämättömään kohteeseen. Mukava kuulla, että osa jää myös kotipaikkakunnalle, niin että perinnön käyttökohdekin vielä ilmoitetaan. Ja erityisplussa Metsolat-viittauksesta. ? Siinä on kyllä mahtava sarja, katsoin sen kesän aikana toiseen kertaan läpi.

    • RJW sanoo:

      Mahtavaa että joku ymmärtää täällä hyvän päälle 😀 Metsolat on suomalaisen tv-historian ylivoimainen keisari. Oon kattonu sarjan varmaan toista kymmentä kertaa läpi, viimeksi tänä keväänä koronan puhjettua. Olen miettinyt myös siitä sarjasta kirjoittamista täällä blogissa. Tosi hyvä tarina suomalaisuudesta, yrittämisestä ja osittain myös historiasta.

      • Sijoitusviesti sanoo:

        Joo ehdottomasti kaikkien aikojen paras suomalainen sarja. Hyvien teemojen lisäksi siinä on niin hyvä tunnelma, että katsomisesta saa hyvän fiiliksen. Ja toki 90-luvun Tamperetta on aina mukava katsella. ? Ps. Hieman viiveellä tulee vastaus – unohtaa nopeasti kommentoineensa johonkin, kun ei saa vastauksesta ilmoitusta.

    • RJW sanoo:

      Jep, se on 😀 kuulin tuon lausahduksen ensimmäistä kertaa Jussi Heikelän suusta Radio Rockin Korporaatiossa joskus kymmenisen vuotta sitten. Tuskin Jussi on tuota itse keksinyt, mutta sieltä se tuli apinoitua omaan sanavarastoon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Tämä sivusto käyttää evästeitä.