Siitä on tullut nyt 52 viikkoa täyteen, kun olen ollut viimeksi kiinni ”tavallisessa elämässä”. En ole kuitenkaan yksin ongelmani kanssa, vaan oikeastaan jokainen Telluksen asukki on joutunut koronaviruksen vuoksi laittamaan oman arkensa palikat aivan uuteen järjestykseen.

Erilaiset rajoitukset puskivat päälle varsin nopealla aikataululla. Helmikuussa koronauutisointi sai päivä päivältä enemmän palstatilaa mediassa, mutta maaliskuussa alkoi tapahtua toden teolla. Tapahtumia alettiin perumaan yksi toisensa perään, samalla kun kaikki jäivät kotiin.

Vuosi on pikkuhiljaa jo täynnä, mutta vieläkään emme tiedä sitä, milloin pääsemme palaamaan normaaliin. Vai pääsemmekö ylipäätään koskaan takaisin täysin vanhaan malliin? Paha sanoa.

Tässä tekstissä ajattelin muistella omalta osaltani ”viimeisen normaalin viikon” saldoa. Tuolle hiihtolomaviikolle osui nimittäin pari todella hyvää reissua, joista ei valitettavasti kyllä osannut siinä hetkessä nauttia sillä tarmolla kuin olisi pitänyt.

Oma auto vapautta vai riippuvuutta

Suhtautuminen koronaan on vaihtunut vuoden aikana

Oma suhtautumiseni koronaan on ollut melko vaihteleva. Kun kaikki koronariehuminen alkoi, fiilis oli hyvällä tapaa outo. Vähän kuin olisit katsellut jotain päiviä tai viikkoja kestävää kauhuelokuvaa, jossa riittää juonenkäänteitä. Ensiksi meidät häädettiin etätöihin, sitten alkoi vessapaperin ja elintarvikkeiden rohmuamien ja grande finalena Uusimaa eristettiin muusta Suomesta.

Voi olla ilkeästi sanottu, mutta tuon show’n seuraaminen oli jopa vähän viihdyttävää. Ehkä siihen viihdyttävyyteen liittyi olennaisesti myös se, että oli kevät. Kevät kun on allekirjoittaneen ylivoimainen suosikki vuodenaikoja vertaillessa.

Muistan myös sen, miten maaliskuussa puhuttiin jo normaalin juhannuksen viettämisestä tai syksyllä arkeen palaamisesta. Jos joku olisi silloin sanonut meille, että rajoitusten purut eivät etene oikeastaan yhtään seuraavan vuoden aikana, olisi varmasti katsottu takaisin kieroon. Näin vain kuitenkin kävi, että kohta tulee vuosi täyteen, eikä ”paluuta arkeen” ole nähtävissä.

Hiihtoloma käyntiin Helsingistä ja Koneen yhtiökokouksesta

Siitäkin on tullut nyt vuosi täyteen, kun olen vieraillut viimeksi Helsingissä. Vierailen tavallisesti pääkaupungissamme säännöllisin väliajoin, eli nyt on tullut ennätyksellisen pitkä tauko näihin reissuihin. Kuitenkin, hiihtolomalla kutsui Helsinki ja loman ajankohdat oli sumplittu siten, että matkan varrelle osui mm. Koneen yhtiökokous.

Matkatessani Helsinkiin minulla oli kuuntelussa jääkiekkoilija Tommi Kovasen elämäkerta. Niille jotka eivät Tommin tarinaa tiedä, niin Kovanen sai aivotärähdyksen jääkiekko-ottelussa, joka paljastui pienen viiveen jälkeen vakavaksi loppuelämää varjostavaksi aivovammaksi. Myös Tommin lätkäura loppui tuohon peliin, vaikka sekin selvisi vasta paljon myöhemmin.

Palaan vielä Tommi Kovaseen myöhemmin tässä tarinassa. Kovasen elämäkerran sanoma liittyy melko vahvasti myös tähän postaukseen.

Mikäli muistini ei petä, niin matkustaessani Helsinkiin Italiasta alkoi kantautumaan koronaan liittyviä uutisia, mikä vuorostaan säikäytti kaikki. Näistä päivistä alkoi myös pörssin puolella vellonut paniikki. Tästä minulle jäi mieleen se, että pörssin laskusta kuulin ensimmäisenä Stockmannissa katsellessani Merja Mähkän Instagram-tarinoita.

Sekin jäi minulle mieleen, että tuhahdin vähän ylimielisesti tälle paniikille. Helsingin pörssin yleisindeksi taisi olla siinä vaiheessa -3 %. Ajattelin itsekseni, miten näitä kolmenkin prosentin liikkeitä suuntaan tai toiseen on tullut nähtyä jo varmaan kymmeniä kertoja. Eipä olisi siinä vaiheessa uskonut, että todistamme nyt pörssihistorian nopeimman romahduksen ensiaskelia. Tämä oli hyvä näpäytys myös itselleni.

Yhtiökokouksessa ei pelottanut pätkääkään

Olimme hiihtolomareissulla yhdessä puolisoni kanssa ja olimme molemmat hieman puolikuntoisina liikkeellä. Toisella meistä vuoti nenä, toisella meistä oli pientä lämpöä. Niin sitä vain oltiin silti ihmisten ilmoilla, eipä tulisi enää moinen mieleen. Tämä lienee yksi asia, joka ottanee askeleen parempaan suuntaan koronan jälkeisessä maailmassa.

Koneen yhtiökokouksesta tulikin jo mainittua. Sielläkään ei ketään jännittänyt. Nykyhetkessä voi olla vaikea muistaa aikoja ilman kasvomaskeja tai käsidesejä, mutta sellaista oli Koneen yhtiökokouksessa. Koronasta riitti kokouksessa puhetta, onhan Kone ollut aktiivisesti Kiinassa jo vuosikaudet.

Vaikka Henrik Ehrnrooth kertoi meille tarkasti millä eri tavoin korona ja siitä aiheutuneet lockdownit ovat kiusanneet Konetta Kiinassa, ei siinä kohti olisi voinut tulla mieleenkään, että korona voisi vaikuttaa myös Suomessa samalla tavalla. Vain kolme viikkoa myöhemmin Suomessa oli jo täysi mayhem päällä.

Mitähän muuta Helsingistä jäikään käteen? Reissu oli varsin perinteinen Helsinkiin kohdistunut reissu. Käytiin syömässä ulkona useamman kerran, nukuttiin pari yötä hotellissa ja kierrettiin paikallisista museoista ainakin Kansallismuseo ja Vantaan puolelta löytyvä Heureka. Niin ja unohtamatta tietenkään perinteisiä Helsingin kauppakeskusvierailuja.

Reissun loppupuolella odottelimme bussia Oodissa, jossa saimme lukea Jyväskylässä mahdollisesta koronapositiivisesta. Joku kaveri oli tullut ulkomailta Suomeen vähän flunssaisena ja junassa oli alkanut jo paniikki. Media repi otsikoita ennen kuin testituloksia ehdittiin edes saada, ja negatiivinen testituloshan sieltä tuli.

Jyväskylän kautta Ouluun

Oma hiihtolomani jatkui sillä kaavalla, että kun Jyväskylään päästiin takaisin, oli edessä pari välipäivää ennen uutta reissua. Seuraava reissu kohdistui Nelostietä toiseen suuntaan, eli tällä kertaa pohjoista kohden.

Tämä reissu erosi edellisestä sillä, että jätin vaimokkeen Jyväskylään ja nappasin matkakaverikseni pari miespuolista kaveria. Edessä oli siis PRP, eli poikien reissu pohjoiseen. Koko viikonlopun kestävällä reissulla oli tarkoituksena viettää aikaa Oulussa, tehdä siellä pieni road trip ja käydä katsomassa ainakin Kärppien ja JYPin välinen peli.

Reissu oli mitä mahtavin. Yksi porukastamme oli tuolloin Oulussa reissuhommissa, joten meillä oli käytössä ihan asiallinen asunto normaalin hotellihuoneen sijasta. Viikonloppu meni varsin normaaleissa nuoren miehen puuhissa, eli syötiin sipsejä ja juotiin kaljaa kolme päivää putkeen.

Ensimmäisestä illasta itselleni jäi mieleen ekskursio paikalliseen lähiräkälään, johon en meinannut aluksi suostua maksamaan sisään. En tehnyt tätä nuukailun vuoksi, vaan pidin kohtuuttomana maksaa sisäänpääsymaksua nuhjuiseen pubiin. Onneksi jäin kaikissa äänestyksissä alakynteen ja taisin saada kavereilta vähän verbaalista palautettakin raha-asioista kitisemisestä.

Lähipubi oli melkoinen ilmestys. Paikalla oli joku paikallinen tanssi- ja soitinorkesteri, joka soitti ovella olleen järjestysmiehen mukaan ”kikkeliheviä”. Karaoken puolella taas oli pieni ryhmä 18-vuotiaita savonlinnalaispoikia vetämässä Popedaa ja Turmion Kätilöitä kerta toisensa jälkeen. Karaokessa ei ollut juurikaan jonoa, joten pojat olivat lavalla ehkä noin 90 prosentissa kaikista illan esityksistä.

En tiedä miksi, mutta samat pojat kantoivat myös meidän pöytäämme shotteja jatkuvalla syötöllä. Silloin kun sankarit eivät olleet laulamassa, he tulivat heittämään läppää meidän kanssamme. Kiitokset Savonlinnaan, jos tunnistatte itsenne tästä tekstistä.

Ulkoisesta habituksesta huolimatta lähiräkälässä oli varsin hilpeä meininki. Jos vuosi sitten kitisin ääneen jostain femman sisäänpääsymaksusta, tänään voisin heittää heti muutaman satasen pöytään, jos pääsisi viettämään huolettoman illan baarissa vailla kaikkea ikävää koronapöhinää.

Road tripiä laina-autolla ja taksilla

Seuraavana päivänä teimme pienen road tripin Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin maisemissa. Keliksi osui kenties kevättalven kaunein päivä, ei ensimmäistäkään pilveä missään ja kirkas auringonpaiste, yhdistettynä pohjoisen lumiseen talveen. Kyllä kelpasi ajella.

En tiedä miten ja mistä, mutta paikallinen oppaamme oli onnistunut kaivamaan meille kulkupeliksi 20 vuotta vanhan amis-Mersun. Tuo teki reissusta vielä hauskemman, kun oli mukana myös pientä jännitystä kulkuneuvon kestävyydestä. Monella mittarilla fiilis oli tosi paljon sellaista, kuin se oli joskus ollessani 18-vuotias. Puitteet joilla liikutaan eivät olleet kalliit, mutta fiilistä oli senkin edestä.

Fiilistä riitti myös illalla, kun kävimme todistamassa JYPin tappiota Kärpille. Lauantai-ilta ja ainakin lähes täysi Raksilan jäähalli. Tuota väenpaljoutta jäähallissa muistelee nyt kaihoisasti, sillä syksyn muutamat pelit pelattiin koronasta johtuen varsin vähille katsojille. Jälleen kerran yksi sellainen kokemus, joita ei ole tullut koettua kevään jälkeen.

Illalla jätettiin ”oma” Mersu parkkiin ja siirryttiin taksi-linjalle. Yksi onneton taksikuski tarjosi meille mahdollisuutta laittaa omaa soittolistaa Spotifysta, ja mehän tietenkin soitimme porukan omatekemää punkkia. Pitkin iltaa tuli suhailtua ympäri Oulua pirssin voimalla rokkitähtien elein ja rahaa säästämättä.

Siinä hetkessä tuntui ehkä kalliilta, mutta eipä sitä näe nyt tällä hetkellä lainkaan hintavana toimintana. Olisimmeko heittänyt jokainen noin 30 euroa yön aikana pirssillä ajamiseen, eli aika mitätön summa.

Oulun yöelämässä tuli vierailtua useammassakin baarissa. Reissun raskaudesta johtuen minulle ei tosin jäänyt käteen hirveästi muistikuvia, mitä nyt Pataässästä jäi mieleen kahden nuoren naisen karaoke-esitys. Mikäli avovaimo lukee tätä blogikirjoitusta, niin täytynee korostaa vielä sitä, että esitys jäi mieleen lähinnä neitien biisivalinnasta johtuen. Tyttäret vetivät nimittäin Jaakko Tepon tuotannosta Hilman ja Onnin, joka jää väkisinkin kuulijan mieleen.

Kuokkavieraaks meinaan mennä minä päissään
kostan Hilmalle ja pieraisen häissään
hajanaisten kenkies lotinaa
navetalta kun kuule minä en

Reissu tuntui erityiseltä heti – vai tuntuiko?

Oulun reissusta jäi heti mieleen erityinen fiilis, enkä tarkoita sillä melko tuskaista neljän tunnin kotimatkaa Onnibussissa. Näin jälkikäteenhän olisi helppo huudella siitä, että ”viimeinen reissu” tuntuu jotenkin erityiseltä, mutta se tuntui mahtavalta reissulta jo heti samana viikonloppuna, eli aikana ennen koronan rantautumista Suomeen.

Olen joskus koittanut miettiä sitä, mikä teki reissusta niin erityisen. Ehkä se oli siinä, että saimme läheisimmät kaverini ympäri Suomea viettämään aikaa yhdessä. Meillä oli paljon erilaista ohjelmaa ja esimerkiksi road tripin aikana tuli autossa muisteltua menneitä oikein olan takaa. Siinä kohti kun ollaan tunteja yhdessä suht pienessä autossa, ehtii jutella kaikki tarpeelliset jutut läpi. Samalla kun jokainen heittää Spotifyn listalle oman klassikko-biisinsä.

Olihan meillä toki myös sellainen asenne reissuun, että nyt mennään, maksoi mitä maksoi. Jos ei lasketa sitä minun synkkää hetkeä lähipubin ovella, niin emme juuri piitanneet reissun aikana mistään kuluista. En muista edes että kukaan olisi halunnut reissun jälkeen tehdä mitään kulujen ynnäilyä tai tasaamista. Tärkeintä oli hauskanpito.

Kieltämättä olen miettinyt myös sitä, olisinko jotenkin aavistanut tulevaisuuden tapahtumat ja miten reissu tulee jäämään ainakin hetkeen viimeiseksi täysin ”huolettomaksi reissuksi”.

En tiedä, tämä on varmaan jotain jälkikäteishaihattelua, sillä koronasta emme jutelleet reissun aikana ollenkaan. Siitä oli silloin helmi-maaliskuun taitteessa vielä helppo olla puhumatta, koska homma oli Suomessa niin lapsen pienen pienissä kengissä. Road tripillä joillakin huoltiksilla oli jo käsidesiautomaatteja, mutta esimerkiksi Oulun baareihin niitä ei oltu hankittu. Tuolloin vielä baareissa pätivät vanhat ja likaiset tavat, eli puolet baarin miehistä ei kokenut tarpeelliseksi pestä käsiä vessareissun jälkeen.

Olemme pitäneet poikien kanssa yhteyttä reissun jälkeenkin ja parit-kolmet illanistujaiset on tullut pidettyä myös korona-aikana. Eihän näitä reissuja voi siltikään oikein verrata aikaan ennen koronaa, koska kieltämättä nykyään takaraivossa jyskyttää vähän huono omatunto ja pelko. Onko soveliasta kokoontua viettämään aikaa yhdessä, vai otetaanko tässä vain turha riski?

Mekin kokoonnumme tapaamisiin eri puolelta Suomea ja työskentelemme aloilla, joissa korona on läsnä. Joku työskentelee alalla, jossa korona liikkuu voimakkaammin kuin toisessa, ja joku toinen taas työskentelee osittain riskiryhmäläisten parissa. Haastava yhdistelmä kaikin puolin.

Mitkä olivat tarinan opetukset?

Jos tässä koronalukkoilussa on ollut jotain hyvää, niin olen oppinut arvostamaan enemmän omaa vapautta ja omien mahdollisuuksien hyödyntämistä, kuin myös sen, että joskus hommat menevät sinusta riippumattomista syistä eri tavalla kuten olet ennakoinut.

Jos palataan Tommi Kovaseen, josta mainitsin artikkelin alkupuolella, niin Tommille kävi vähän samalla tavalla. Normaali rutiininomainen runkosarjapeli, joita Kovasellakin oli vyöllään jo 500 kappaletta. Pelissä tulee yllättävä taklaus ja aivotärähdys, josta seuraa loukkaantuminen. Siinä kohti kun alat kuntouttaa itseäsi, et edes tiedä sitä, että olet jo pelannut urasi viimeisen ottelun. Ura on siis jo takana ja nyt alkaa totuttelu uuteen elämään aivovamman kanssa.

Muistan mietiskelleeni Kovasen tapausta varsin paljon kirjan lukemisen jälkeen. Oli jotenkin vaikea ymmärtää sitä, että pienessä hetkessä ja niin yllättäen voi tapahtua jotain peruuttamatonta. Urheilijan ura voi loppua yhteen taklaukseen ja pahimmillaan taklauksen seuraukset kärsii lopun ikää.

Mietin tuolloin myös sitä, voisiko minulle käydä sijoittajana vähän samalla tavalla? Uhraan vuosia sijoittamiseen tavoitteenani vaikkapa taloudellinen riippumattomuus, mutta kesken matkan käy joku yllättävä tapahtuma. Joku meistä saattaa vaikkapa sairastua pysyvästi. Mitä sen jälkeen tapahtuu?

Loppupäätelmät: kaikki ei aina onnistu

No joo, tämä kuulostaa ehkä vähän lässytykseltä ja outojen skenaarioiden hakemiselta, mutta asialle on silti hyvä uhrata muutama ajatus.

Minulla on ollut joskus vähän paha tapa elää liikaa tulevaisuudessa nykyhetken sijaan. Sijoittamisen puolella olen pyrkinyt maksimoimaan oman vaurastumiseni ja henkilökohtaisella puolella olen koittanut esimerkiksi minimoida opiskeluihin käytettävän ajan.

Esimerkiksi metsäinssin opintojeni aikana en käynyt oikeastaan lainkaan opiskelijabileissä, koska oli hirveä kiire saada opinnot etenemään, jotta voin valmistua nopeasti ja päästä työelämään tienaamaan. Noh, blogini pidempiaikaiset lukijat tietävät, että lopulta matkani metsäalalla ei lähtenyt oikein vauhtiin, eli siinä mielessä en päässyt ihan haluttuun lopputulemaan.

Sen korona on ainakin minulle opettanut, että asioita ei kannata liikaa siirtää tulevaisuuteen ”kyl mä sit myöhemmin kerkeen” -ajattelumallilla. Maailma on täynnä erilaisia ”mustia hevosia”, jotka laukkaavat paikalle sekoittamaan pakkaa. Esimerkiksi koronaviruspandemia on juuri sellainen jokerikortti, ettei sellaista olisi yksikään hourupää foliohatussaan osannut ennustaa.

Noh, ei vaivuta silti synkkyyteen tai lannistuta näistä epämieluisista yllätyksistä. Vaikka vuosi 2021 tullee vielä menemään vahvasti koronan värittämänä, niin eiköhän viimeistään ensi vuonna päästä taas viettämään normaaleja reissuja ja ajanviettoja läheisten kanssa.

Saatat olla kiinnostunut myös:
Karu oppi: Taloudellisen riippumattomuuden tavoittelu löi kynsilleni

Tämä blogi sisältää affiliate-mainontaa. Affiliate-linkit ovat merkattu tähdellä. En ole sijoitamisen ammattilainen, enkä ole vastuussa sinun sijoitustesi menestyksestä. Tämä blogi ei tarjoa sijoitussuosituksia. Kirjoittajan omat omistukset voit katsoa täältä.

🔥 Tällä hetkellä luetuimpia 🔥

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.