Allekirjoittanut täytti kesällä 28-vuotta, mikä tarkoittaa samalla sitä, että täysi-ikäistymisestäni on kulunut jo 10 vuotta. Minulla oli joskus ajatuksena kirjoittaa tähän blogiin artikkeli, jossa kirjoittaisin ”18-vuotiaalle meikäläiselle” kirjeen. Se kuitenkin jäi, ainakin siinä muodossa.

Osallistuin taannoin Inderes-foorumin palkkakeskusteluun ja halusin siirtää oman viestini myös tänne blogiin talteen. Vähän sattumalta myös bloggaajakollega Osinkoinsinööri kävi syksyllä aihetta läpi omassa blogissaan, joka entisestään innosti minua kertomaan omasta palkka- ja työhistoriastani.

Ajattelin läimäyttää nyt tukun kärpäsiä yhdellä huitaisulla. Tässä artikkelissa käyn läpi Osinkoinsinöörin ja Inderesin innoittamana omaa historiaani työelämässä, sekä sen palkkauksesta. Samalla tässä on hyvä kohta antaa nuorelle meikäläiselle vinkkejä aikuistumiseen, eli työelämään ja opiskeluun.

Listalla on nimittäin jonkin verran kantapään kautta opittuja asioita, joista lienee apua monelle minua nuoremmalle, tai miksei jopa vanhemmallekin.

Ensimmäinen työpaikka – seurakunnan kesärenki

Ensimmäinen työpaikkani tuli paikalliselta seurakunnalta, jossa tittelini oli niinkin hieno, kuin kesärenki. Olin hieman paremmissa tehtävissä, kuin ”perus nurmenleikkaajat”. Työhöni kuului esimerkiksi ajella seurakunnan omistamilla traktoreilla ympäri hautausmaata, sekä sen lisäksi hoitaa firman kiinteistöjä.

Työhöni kuului myös haudankaivuuta, minkä vuoksi isäni kutsui minua koko kesän ajan Varma Kylmälehdoksi. Jos olette katsoneet joskus Ylen esittämiä Maalaiskomedioita, saatatte muistaa paikallisen hautausurakoitsija-Kylmälehdon, jolla tuntui välillä vähän heittävän päässä.

Olin töissä läpi kesän ja palkkaa nostin niinkin hurjat, kuin 6,80 euroa per tunti. Näin pienestä sitä ollaan joskus ponnistettu liikkeelle. Kuvaavaa oli toisaalta sekin, että 16-kesäiselle nuorukaiselle tuollainen palkka tuntui suurelta. Olihan aiemmat rahakokemukseni olleet lähinnä viikkorahoja.

Muuten tuosta työpaikasta ei ollut hirveästi kerrottavaa jälkipolville. Ehkä kesän suurin opetus oli normaalit työelämän säännöt, joihin tuli väkisinkin tutustuttua. Ajoissa töihin, työt kunnialla maaliin ja sitten kotiin. Simppeliä, mutta ei todellakaan itsestään selvää juuri lukion ensimmäiseltä päässeelle nuorelle.

Päätelmiä ja oppeja kesätyöstä:

• Töihin mennään ajoissa ja lähdetään kun päivä on pulkassa
• Työt tehdään kunnolla
• Töistä saa palkkioksi rahaa

Työpaikkamme tehdas on – sukellus ”aikuisten työelämään”

Seuraavat kaksi kesää menivät töiden tekemisen suhteen ohi. Ensimmäinen näistä meni ihan puhtaasti ohi sen vuoksi, etten saanut kesätöitä. Jälkimmäinen taas jäi vähän tyngäksi varusmiespalvelukseen astumisen myötä. Eivät nekään kesät hukkaan menneet, sillä näitä kesiä olen muistellut monesti lämpimästi.

Armeijan jälkeen lähdin tammikuussa opiskelemaan metsätalousinsinööriksi ja hyvin pian eteen tulivat ensimmäiset palkalliset AMK-harjoittelut metsäteollisuudessa. Palkka tuntui tuossa vaiheessa uskomattoman kovalta, kun siitä maksettiin 13e/h ja sen päälle vielä lisiä – jotka tuntuivat mielestäni alusta alkaen melko kehnoilta.

Peruspalkka tuntui todella suurelta silloin parikymppisenä ja ensimmäisessä “aikuisten oikeassa työpaikassa”. Hauskaa oli myös se, että nuori kesäesa saa parin viikon perehdytyksen jälkeen saman palkan samasta työstä, kuin sitä 15 vuotta tehnyt kollega.

Identtisistä palkoista puheenollen, muistan vieläkin ensimmäiset päivät kyseisellä työpaikalla, jossa meille kesätyöntekijöille kehuttiin palkkasysteemiä, missä koko tehtaalla on samat palkat. Palaan hieman myöhemmin tähän asiaan tarkemmin.

Jos ensimmäisenä kesänä nauratti ajatus samasta palkasta kuin samalla kollegalla, hauskuus alkoi karista jo seuraavana kesänä. Roolit kääntyivät ympäri, kun minut laitettiin vanhana konkarina perehdyttämään uusia kavereita ja opastamani uudet kesäesat saivat heti saman palkan kuin minäkin. Se söi yllättävän paljon motivaatiota.

Vuorotyön ihanuutta

Vuorotyön tekeminen on sellainen asia, joka on syytä nostaa ilmoille tehdasvuosista puhuttaessani. Työni oli kolmivuorotyötä, mutta oma vuorokiertoni oli lähtökohtaisesti pelkkää aamu- ja iltavuoroa maanantaista perjantaihin olevalla rytmillä. Suurin osa porukasta teki niin sanottua 3/6-työaikaa, eli tehtaamme pyöri kolmessa vuorossa kuutena päivänä viikossa, eli maanantaista lauantaihin.

Vuorotyö oli hämmentävä kokemus. Meillä etuna oli se, että työvuorojen kierto oli tiedossa hyvissä ajoin. Koko vuoden mittaiset vuorolistat tulivat jo edellisvuoden lopussa, eli meillä ei ollut sellaista epävarmuustekijää tiedossa, että työvuorot varmistuisivat esimerkiksi aina kuukausi kerrallaan. Tätä myötä oli jopa tosi helppo suunnitella esimerkiksi viikonloppureissuja.

Vuorotyön fyysisestä kuormittavuudesta puhuttiin paljon, mutta alussa parikymppinen nuori ei lotkauttanut korviaan asialle. Aamuvuorot olivat tuskaisia, mutta illat ja yöt leppoisia. Aamuvuoro tarkoitti meillä pahimmillaan valmiutta aloittaa työt jo kello 5:40, eli siihen aikaan tuli olla työvaatteet päällä työpisteellä asti, aamupaloista, työmatkoista ja heräämisistä puhumattakaan. Oma kelloni soi usein kello 4:30.

Kyllähän se kysyi luonteen lujuutta, kun aamulla olet jo ennen viittä skrapaamassa autosi ikkunoita puhtaaksi, jotta kerkeät töihin. Plussaa oli se, että näin aikaisin töihin kulkevan ei tarvinnut stressata liikenneruuhkista, mutta toisaalta välillä töihin ajeltiin silmät ristissä kaikkia vaaratekijöitä uhmaten.

Iltavuorot olivat nukkumisen kannalta parhaita, mutta sosiaalisesti surkeita. Minulle tuli pienenä yllätyksenä se, että jos tyttöystävä tekee normaalisti töitä kello 8-16, ja itse olen vuorostani töissä 14:30-23, yhteinen aikamme on käytännössä nolla. Kaiken huipuksi tunnin työmatka suuntaansa tarkoitti sitä, että olin kotona noin puoliltaöin, jolloin meillä oltiin jo sikeässä unessa. Aamulla taas minä jäin nukkumaan toisen suunnatessa töihin.

Yövuorot olivat rauhallisia ja jossain määrin jopa levollisia. Tykkäsin niistä, mutta aivan kuten kaikessa muussakin vuorotyöhön liittyvässä, niiden kuormittavuuden huomasi vasta muutaman vuoden jälkeen. Minulle oli joskus shokki, kun työkaverini laskeskeli ääneen meidän tienaavan 15 euroa extraa koko yöltä yötyölisien muodossa. Aika mitättömällä summalla sitä suostui yönsä valvomaan.

Urakehitys tyssää

Valmistumisen lähestyessä pääsin vähän parempiin hommiin, josta maksettiin jo lähemmäs 15e/h. Tosin tuloeroja kavensi se, että tässä vaiheessa minulta putosi yö- ja viikonloppulisät palkasta pois. Tein tuolloin pääasiassa pelkkää aamuvuoroa, jolloin palkka muodostui käytännössä pelkästä peruspalkasta. Toisaalta työ oli hitusen aiempaa vapaampaa, mutta samalla myös vastuullisempaa, mikä piti motivaatiota yllä.

Näihin aikoihin muistan hyvin sen, miten janosin aina vain parempia hommia ja etenemistä uralla. Eteneminen ja reippaus oli jossain määrin myös pakollista, sillä työskentelin jatkuvasti määräaikaisilla työsopimuksilla. Jos homman vetää pahasti vihkoon tai asenne ei miellytä, ei tule saamaan jatkosopimusta.

Näissä hommissa meni valmistumisen jälkeen noin pari vuotta, mutta urakehitys näytti jatkuvasti todella nihkeältä. Mitään ei käytännössä tapahtunut, vaikka välillä tuli nimellisesti lisää vastuuta, joka ei kuitenkaan heijastunut palkkaan. Muutenkin silloisissa työkuvioissa oli paljon puuhastelun makua, mikä soi motivaatiota rotan lailla.

Hyvä esimerkki on vuosittaiset kehityskeskustelut, jotka olivat tuolloin varsin erikoisia. Esimiehet asennoituivat niihin vain ”pakollisena pahana”, eikä suinkaan sillä tavoin, että niiden avulla koitettaisiin oikeasti kehittyä molemmin puolin. Meillä oli valitettavasti varsin normaalia, että kehityskeskustelut alkavat sanoilla ”nää on nyt näitä pakollisia muodollisuuksia, mitä pääkonttori meitä vaatii pitämään”.

Emme tehneet ”kekeissä” koskaan minkäänlaisia muistiinpanoja, emmekä seuranneet kehittymistämme. Emme myöskään koskaan asettaneet mitään tavoitteita, tai edes muistelleet edellisen kehityskeskustelun asioita. Vähän kärjistettynä kerroin vuosittain keskusteluissani haluavani vakituisen työsuhteen ja edetä parempiin hommiin, joka otettiin pöydän toisella puolella vastaan positiivisesti, mutta siihen se jäi.

En malta olla spekuloimatta sitä, että miten suuri rooli yhteisellä palkkauksella oli tuossa toiminnassa. Jos talossa jokainen saa saman palkan riippumatta työn kuvasta tai ahkeruudesta, se ei kannusta ketään kehittymään. Miksi uhrata aikaa ja vaivaa kehittymiseen, kun on yleisessä tiedossa, ettei se voi lihottaa palkkaa? Ehkä myös tästä syystä monet työkaverit ihmettelivät sitä, miksi allekirjoittanut hamuili avoimesti kohti parempia hommia.

Kieltämättä ihmettelin myös monien työntekijöiden asennoitumista työuralla etenemistä kohtaan. Tehtaallamme oli outo käytäntö, että työntekijän statuksella liikkui myös monia entisiä esimiehiä. Nämä henkilöt oli yleensä taloudellisista syistä pudotettu esimiehistä työmiehiksi, ja yllättävän moni sankari jatkoi tehtaalla myös sen jälkeen.

Erikoisen tilanteesta teki myös se, että näitä entisiä esimiehiä nostettiin joskus paikkaamaan esimiesten poissaoloja – joskus jopa kesken työpäivän. Kuvittelepa itse tilanne, missä olet ensiksi esimies, mutta sinut alennetaan firman päätöksellä työntekijäksi, kunnes jäät löysään hirteen odottamaan ehkä tulevia lyhyitä esimiespestejä.

Kaiken kruununa sitten jo muutenkin huono työilmapiiri, jossa monet työntekijät ovat erityisen katkeria näille ”pomojen kätyreille”, jotka on pudotettu työmiesten joukkoon. Palaan tähän työilmapiiriin vielä myöhemmin tässä tekstissä.

Ylitöitä ja aloitteita

Ylityöt olivat merkittävässä roolissa tehdasaikoina. Koska tehdas pyöri kolmessa vuorossa ja monella työpisteellä oli yksinkertaisesti aina jonkun olta paikalla, raharikkaita ylityövuoroja tipahteli todella helposti. Jos joku saikutti, joku sai ylitöitä. Lisäksi ylitöitä tehtiin joskus tuotannon ehdoilla, jos oli tarve saada vaikkapa tuotantotavoitteita kiinni.

Meikäläinen oli varsin aktiivinen tekemään ylitöitä. Käytännössä aina suostuin työvuoroon, kun kutsu kävi. Kun pomot huomasivat allekirjoittaneen ottavan vuoroja vastaan, he aloittivat soittokierroksen yleensä meikäläisestä. Meikäläinen oli jopa varannut työpaikan kaappiin erilaisia kuivamuonia, että jaksan tehdä tarvittaessa tuplavuoron lyhyellä varoitusajalla.

Ylityövuoroilla myös ihan oikeasti tienasi. Iltavuoron jälkeinen yövuoro lähti aina liikkeelle tuplapalkalla, samoin kuin joskus pääsin päättämään ylitöitä sunnuntaisin yövuorossa jopa nelinkertaisella palkalla. Ylityöt muodostivat parhaimmillaan viisinumeroisen lisän palkkaani vuosittain.

Täysin ilmaiseksi ylityökorvaukset eivät kuitenkaan tulleet, sillä mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän niiden tekeminen alkoi painaa fyysisesti. Parikymppisenä ylityöt tuntuivat maailman helpoimmalta rahalta, mutta jo muutaman vuoden jälkeen sitä alkoi ymmärtää paremmin ylityökorvauksen perimmäisen merkityksen. Siitäkin huolimatta tein ylitöitä aivan todella suuria määriä.

Ylitöiden lisäksi meillä oli pienimuotoinen mahdollisuus saada lisätienestiä erilaisten aloitteiden muodossa. Tehdas maksoi varsin hyvää korvausta siitä, että joku mietti erilaisia työturvallisuutta, -ergonomiaa tai tuotantoa parantavia muutoksia työpisteille.

Tein aloitteita melko aktiivisesti ja tienasinkin niistä useamman tuhat euroa vuosien varrella. Merkittävä etu tekemissäni aloitteissa oli se, että kuten tästä blogistakin voi päätellä, osasin kirjoittaa melko selkeästi ja kattavasti. Mielestäni tekemäni aloitteet eivät olleet varsinaisesti muiden ideoita parempia, mutta minä osasin kirjoittaa aloitteisiin ne hyvinkin houkuttelevalla tavalla.

Ihan tietoisesti toin jokaisessa aloitteessa ilmi sen konkreettisia hyötyjä, sekä heitin varovaista arviota kustannusten suhteen. Tällä tavalla tililleni kilahti useita 100-300 euron aloitepalkkioita, joista tuli mukava tili palkan päälle.

Koodilla "INSSIN" saat 25 euron alennuksen POP-Vakuutuksista

Myrkyllinen työilmapiiri

Kuten jo viittasinkin, metsäteollisuuden vuosista minulle jäi erityisesti mieleen huono työilmapiiri. Tehdasympäristö oli asenneilmapiiriltään vähän kuin ysiluokka tai varusmiespalvelus pienoiskoossa. Siellä tunnuttiin olevan ”pakotettuna” ja kaikkia vituttaa joka ikinen päivä. Tämä heijastui puolestaan kaikkeen tekemiseen tehtaalla.

Koska tehtaamme oli hyvin suhdanneherkkä, vakituisia kahvitaukokeskusteluja oli erilaiset maailmanlopun ennustamiset. Jokainen ”pääkonttorin herrojen” tuleva vierailu tiesi uutisia tehtaan lopettamista. Jollakin trukkikuskilla oli huhuja tilauskirjan tyhjyydestä, ja joku oli nähnyt jo YT-peikon liikkuvan tehdasalueella. Joku muistutti aina myös siitä, että tehtaan laitteet on vain pultattu kiinni lattiaan, eli tuotanto voidaan siirtää todella helposti ja nopeasti johonkin muualle. ”Vain peltihalli jää sen jälkeen paikoilleen.”

Vaikka aiemmin hehkutin teille ylitöitä, niillä oli väsymisen lisäksi myös toinen yllättävä kääntöpuoli. Yleensä sinne ylityövuoroon mahtui kerrallaan vain yksi työntekijä, ja siitä syystä ylityöt olivat aika helppo tapa rikkoa työpaikan yhteishenkeä. Vähän hassua asenneilmapiiriä edusti se, että osa työntekijöistä ei suostunut tulemaan ylitöihin, mutta toisen nostama ylityökorvaus herätti negatiivisia tunteita.

Sen lisäksi työpaikalla oli myös työntekijöitä, jotka pitivät kirjaa työkavereidensa ylityövuoroista, ja jos joku sai pari vuoroa muita enemmän, niin siitä lähti liikkeelle jonkinlainen kyräily. Puhuttiin joko selän takana tai päin naamaa ”kultapossukerhosta”, johon pääsevät vain parhaimmat pomojen takalistoa nuolevat työntekijät.

Iso ja helppo päätös – metsäala saa jäädä

Edellä mainituista syistä johtuen ei ollut siis ihme, että motivaatio töihin alkoi kadota sitä mukaa, mitä pidempään vietin tehtaalla aikaa. Etenemismahdollisuudet olivat olemattomat, työilmapiiri oli raskas ja kuin kirsikkana kakun päälle työsuhteeni oli pelkkää määräaikaisuutta toisensa perään.

Lopulta päätös töiden lopettamisesta oli helppo, sillä jälleen yksi määräaikainen sopimukseni oli tulossa päätökseensä ja uusi työsopimus olisi ollut ehdoiltaan aiempaa heikompi. Tässä kohtaa oli hyvä todeta firmalle, että kiitos, mutta ei kiitos. Meikäläinen lähtee tekemään jotain muuta.

Tuosta ajasta minulle jäi erityisesti mieleen se, että lähes kaikki töissä ihmettelivät ratkaisuani. Sain jatkuvasti vastata kysymyksiin, että miten uskallan jättää tarttumatta tarjottuun työhön. Paljon ihmeteltiin myös sitä, että eikö huonokin työ ole aina tyhjää parempi.

Näinhän siinä sitten kävi, että työt loppuivat noin viiden vuoden yhteiselon jälkeen. Jälkiviisaana on helppo todeta, että ratkaisu oli ainut ja oikea. Vaikka olisinkin saanut jotenkin kairattua itselleni kauan himoitsemani vakituisen työsopimuksen, ei tuo työ olisi pidemmän päälle ollut mielekästä.

Päätelmiä ja oppeja tehdastyöstä:

• Ylitöillä on mahdollisuus tehdä rahaa, mutta se ei tule ilmaiseksi
• Ihminen turhautuu melko nopeasti, jos työ ei miellytä
• Hyvä työilmapiiri on todella iso osa kokonaisuutta
• Vältä työpaikkoja, joissa sinut voi korvata ”kuka tahansa”

Paluu lähtöruutuun – ja uudelle alalle

Meikäläisellä kävi satumainen pulla töiden loppumisen kanssa. Sen jälkeen kun olin ilmoittanut kieltäytyväni seuraavasta työsopimuksesta, ehdin jo täytellä muutamat yhteishaut. Yksi potentiaalinen koulupaikka oli Jyväskylän ammattikorkeakoulussa järjestettävä muuntokoulutus, jossa jo yhden insinööritutkinnon suorittaneiden henkilöiden olisi mahdollisuus kouluttautua IT-alalle.

Niinhän siinä sitten kävi, että kerkesin olla vailla työtä noin vuorokauden ajan, kunnes minulle tuli tekstiviesti koulupaikan saamisesta. Kaiken huipuksi muuntokoulutus alkoi vain neljän viikon päästä ja poikkeuksellisesti toukokuussa. Kaikkien vaiheiden myötä olin saanut vaihdettua alaa äärimmäisen hyvällä tuurilla.

Koulusta töihin

Hyvä tuuri seurasi myös sen jälkeen. Ehdin olla koulussa noin puoli vuotta, kunnes tuli ajankohtaiseksi katsella työharjoittelupaikkoja. Aloin hakemaan harjoittelupaikkoja hyvissä ajoin ja melko laajalla repertuaarilla. Takaraivossa kummitteli metsäalan kokemukset, joissa olin hakenut noin sataa eri työpaikkaa saamalla vain kourallisen työhaastatteluja ja yhden työpaikan.

Yllätys olikin melkoinen, sillä jo viiden lähetetyn hakemuksen jälkeen tärppäsi. Viisi hakemusta tuotti kolme työhaastattelukutsua, joista kolmanteen en enää edes ehtinyt. Minulla kun oli jo työharjoittelupaikka takataskussa.

Tämä työharjoittelupaikka oli eräässä markkinointitoimistossa, jossa työskentelin web developerina rakennellen verkkosivuja ja verkkokauppoja. Palkka oli alussa 13 euroon tunnilta, jonka lisäksi kuukausittain oli tarjolla kympeistä satasiin bonusta. Pidin palkkaani heti alussa jo hyvänä torjuntavoittona, sillä olinhan uudella alalla täysin ilman työkokemusta.

Kovin pitkään en tällä palkalla työskennellyt, sillä jo koeajan jälkeen palkkani nostettiinkin minulta lupaa kysymättä 15 euroon tunnilta, josta en tietenkään nurissut. Meikäläisellä ei ollut siis osaa eikä arpaa tässä palkannousussa, vaan se tuli minulle täytenä yllätyksenä.

Kuin toisesta (työ)elämästä

Siinä missä edellinen työnantajani oli koko Suomen tuntema metsäjätti, nyt tilanne oli hyvinkin erilainen. Uusi työnantajani oli vain muutaman vuoden pystyssä ollut firma, jossa oli noin 30 työntekijää. Luonnollisesti pieni firma oli minulle hyvinkin tuntematon, eikä minulla ollut oikein mitään odotuksia sen vuoksi.

Aika nopeasti ymmärsin kuitenkin sen, että tässä on otettu nyt merkittävä askel parempaan suuntaan. Oikeastaan kaikki ne tekijät, jotka olivat hiertäneet minua edellisessä työpaikassa, olivat tässä talossa alusta alkaen asti kunnossa.

Lähes heti työsuhteen alkamisen jälkeen minut istutettiin kehityskeskusteluun, jossa päämääränä tuntui olevan aidosti kehittyminen. Keskustelussa kävimme läpi siihen mennessä kertyneitä taitojani, suunnittelimme mitä voisin tarvita lähitulevaisuudessa ja kirjasimme nämä kaikki ylös, jotta edistymistä voidaan aidosti seurata.

Hiffasin melko nopeasti asiantuntijatyön edut. Aiempi tehdastyö oli ilkeästi sanottuna sellaista, että sitä pystyi tekemään kuka tahansa. Asiantuntijatyön puolella taas työntekijät olivat imeneet itseensä sellaisen määrän ammattitaitoa, että parhaimmillaan korvaavaa työntekijää ei saa edes rahalla. Tästä syystä työntekijä on työnantajalleen erityisen arvokasta pääomaa. Kontrastiero tehdastyöhön oli tosi suuri.

Ylipäätään muutenkin töissä oli todella hyvä henki päällä. Työilmapiiri oli mielestäni loistava ja työpaikalla oli havaittavissa me-henkeä. Työkavereiden kanssa vietettiin aikaa myös työajan ulkopuolella ja koko porukka tuntui piiskaavan toisiaan eteenpäin. Työpaikalla ei ollut pienintäkään merkkiä mistään kyräilystä työntekijöiden kesken, vaan siellä nimenomaan kehityttiin porukalla.

Vuorotyöstä ”24/7-työhön”

Kenties isoin kulttuurishokki liittyi siihen, että uudessa duunissa pystyin valitsemaan hyvin pitkälle itse haluamani työajat. Tietysti kiinteät palaverit ja muut yhteiset jutut määrittivät työpäivän kulkua, mutta muuten töiden ajankohdan sai valita aika pitkälti itse. Myös etätöiden myötä työskentelypaikan sai valita itse. Tämä oli suorastaan luksusta aiempaan vuorotyöhön verrattuna.

Siistiä oli myös se, että niin sanottu kellokorttielämä oli poissa. Tehdastyössä se oli ihan arkipäivää, että töihin ajettiin aamuisin hirveällä kiireellä, jotta leimasinlaitteelle ehtii myöhästymättä. Vitsin mukaanhan kiire loppuu siihen hetkeen, kun olet leimannut itsesi sisään: olet nyt töissä ja se riittää. Etätöistähän ei voi tehdastyössä edes puhua.

Sama juttu toimi käänteisesti myös toiseen suuntaan. Joskus tehtaalla oli sellaisia työpäiviä, että linja oli koko päivän seis. Saatoit tietää jo vuoron alussa, että koko kahdeksan tunnin työvuoron aikana et tule tekemään yhtään mitään, mutta siitäkin huolimatta työpisteellä oli istuttava. Eihän sitä tiennyt, jos vaikka laitteet olisivatkin tulleet odotettua nopeammin kuntoon.

Nyt tilanne oli täysin toisenlainen. Jos töitä ei ole, tai omat työt saa tehtyä odotettua nopeammin purkkiin, voi läppärin kannen sulkea huoletta kiinni. Toisaalta taas jos viikonloppuna on joutilasta aikaa ja tehtävää riittää, voi töitä tehdä jossain määrin alta pois myös arkipäivien ulkopuolella. Puhumattakaan siitä, miten helppoa on junailla keskelle työpäivää omia menoja, kuten vaikkapa auton huollattaminen.

Tämä ei ollut kuitenkaan pelkästään hyvä asia. Tehdastyössä pääsi monesti toteamaan vitsikkäästi kellon pelastavan pinteestä, joka tarkoitti siis sitä, että kellon mukaan työvuoro päättyy pian ja seuraava vuoro tulee hoitamaan ongelman maaliin. Asiantuntijatyössä kello ei pelasta sinua, vaan on itse asiassa suurin vihollisesi. Oma työni oli eräänlaista loputonta deadlinejen perässä juoksemista, eli projekti toisensa perään oli aina kilpajuoksua tiimalasin kanssa.

Kellon lisäksi kuvioissa oli toisenlainen haaste, jonka nimi oli asiakastyö. Asiakastyössä asiakas ostaa asiantuntijapalveluitasi, jolloin olet käytännössä ”ikuisella koeajalla” palkanmaksajasi kanssa. Jos vedät liian löysin rantein etkä kykene antamaan jatkuvasti täydellistä panosta, asiakas saattaa innostua kilpailuttamaan asiantuntijapalvelut ja asiakkuus menetetään. Asiakastyössä joudut vetämään enemmän tai vähemmän jatkuvasti kaasu pohjassa.

Liian monta asiaa kerralla

Duuni oli pitkään kivaa ja inspiroivaa, mutta jossain kohti minulla alkoi olla vaikeuksia yhdistää sivutoimista yrittäjyyttäni sekä töissä tehtävää ”pääduunia”. Meikäläisellä oli töiden ohella sivutoimista yrittäjyyttä oman blogin ja sisällöntuotannon suhteen, ja sen toiminnan kasvaessa oli vaikea yhdistää pääduunia ja sivuduunia. Kaiken huipuksi kolmantena lenkkinä urakassa oli opintojen edistäminen.

Jossain vaiheessa allekirjoittaneesta meinasi loppua jo virta, kun olisi pitänyt venyä kerralla kolmeen eri suuntaan. Tulin melko nopeasti siihen tulokseen, ettei silloinen tapa voi jatkua loputtomiin. Jos tekee kolmea eri juttua yhtä aikaa puolivaloilla, lopputulema on huomattavasti kehnompi verrattuna tilanteeseen, jossa keskittyisi huolella yhteen asiaan.

Tästä käytiin kehityskeskusteluja, joissa toivoin firmalta muutoksia työtapoihin arjen sujuvoittamiseksi. Harmillisesti emme keksineet oikeastaan ensimmäistäkään keinoa helpottaa työkuormaani. Myös minulle itselleni annettiin mahdollisuus vaikuttaa, mutta en osannut tuoda pöytään realistisia vaihtoehtoja.

Oikeastaan ainoa muutos noiden keskustelujen pohjalta tapahtui meikäläisen palkkauksessa, joka nousi 18 euroon tunnilta. Vaikka palkka nousi, se ei kuitenkaan poistanut perimmäistä ongelmaa, mikä liittyi ajankäyttöön. Teimme lopulta sellaisen ratkaisun, että lopetin kyseiset työt, mutta jäin töihin vielä muutamaksi kuukaudeksi, jotta tarvittava tuuraaja ehtisi löytyä ennen talosta poistumistani.

Päätelmiä ja oppeja asiantuntijatyöstä:

• Asiantuntijatyössä kannattaa kehittyä, sillä se näkyy hyvin nopeasti palkassasi
• Työjuttujen hoitaminen kotona on kaksipiippuinen juttu
• Omasta jaksamisesta tulee pitää huolta

Loppupäätelmät

Tämän jälkeen päästäänkin nykyiseen tilanteeseen, jossa toimin täysipäiväisenä yrittäjänä. Koska olen kirjoittanut tuosta aiheesta jo lukuisiin muihin blogikirjoituksiin, jätetään se aihe kaluamatta nyt läpi.

Kävin edellä läpi kolmen erilaisen työpaikan sisältöjä ja palkkauksia. Vaikka kirjoituksesta tuli vähän pitkäveteinen elämäkerta, pidän silti kirjoittamastani. Siinä tuli kivasti kurkattua myös pinnan alle, sillä hyvin usein palkka-asioista puhuttaessa ihmisiltä unohtuu myös itse työn mielekkyys.

Olen monesti pähkäillyt esimerkiksi sitä, onko esimiesvastuun myötä tuleva muutaman sadan euron palkankorotus lopulta homman väärti. Sen lisäksi että saat kovempaa palkkaa, myös vastuusi kasvaa, ja yleensä se tarkoittaa joko pidempiä työpäivä tai entistä suurempaa stressiä. Pahimmillaan jopa molempia yhtä aikaa.

Koen myös niin, että nuo edellä koetut hankaluudet tai haasteet ovat olleet myös hyvinkin opettavaisia. Monet yksityiskohdat ovat sellaisia, ettei niitä edes tiedosta ennen kuin homma on niin sanotusti pielessä. Esimerkiksi koko työelämänsä hyvässä työilmapiirissä ollut työntekijä ei välttämättä edes osaa arvostaa sitä, miten iso juttu on kun työpaikalla on hyvä henki.