Kuten olen jo pariinkin otteeseen tässä blogissa sanonut, vuosi 2020 oli minulle melko rankka. Koronavirus ja siitä aiheutunut neljän seinän sisään lukittautuminen on vienyt paljon sisältöä elämästäni, samaan aikaan kun olen täyttänyt tämän ”vapaa-ajan” työnteolla. Lopputulemana oli pienimuotoinen väsähtäminen, kun useamman kuukauden ajan tekee pelkkää duunia.

Kirjoittelin tästä aiheesta niin viime vuoden vuosiraporttiin, kuin myös viime vuoden blogituloihin. Vaikka viime vuosi oli jälleen kerran euroissa hyvä, ellei jopa loistava, niin suussani ei ollut järin hyvä maku suorituksen jälkeen. Jos arki on pelkkää työtä, työtä ja työtä, niin ei sen jälkeen eurot tunnu enää missään. Koko hommalta menee vähän kuin pohja.

Vaikka puhun työstä, en tarkoita sillä ainoastaan niin sanottua pääduuniani. Pääduunin sivussa mukana kulkee niin ”sivuduunini”, eli blogi ja sen ympärillä oleva yrittäjyys, kuin myös opintoni. Yhteistä tälle kolmikolle on se, että kaikki vaatii hoitaakseen läppärin näpyttelyä, eikä ilman näyttöpäätetyöskentelyä voi edistää noista oikeastaan yhtäkään osa-aluetta.

Tästä innostuneena päätin hankkia itselleni hieman ei laatikon, vaan läppärin ulkopuolista ajateltavaa. Tämä ajateltava lepää neljän pyörän päällä, eli päädyin lopulta hankkimaan itselleni uuden auton. Tässä blogikirjoituksessa avaan hieman lisää taustoja tälle päätökselle.

Paluu juurille ja autojen pariin

Blogiani pidempään seuranneet saattavat tietää, että olen ollut joskus jonkinlainen autoharrastaja ja ylipäätään aiheesta kiinnostunut, vaikka en ole koskaan omistanut mitään erikoista autoa. Nuorempana kiersin erilaisia autotapahtumia, keräilin autoaiheisia lehtiä ja vietin paljon aikaa erilaisilla autofoorumeilla. Ja tietysti touhusin omien autojeni kanssa mm. laittaen niitä tai olemalla aktiivinen käytettyjen renkaiden kanssa.

Vuonna 2013 löysin sitten sijoittamisen, jonka myötä autot vaihtuivat melko nopeasti sijoittamiseen. Autoilu oli harrastuksena kallista ja sijoittaessa tajuaa vielä paremmin miten kalliiksi auto voi lopulta tulla. Noh, tästä huolimatta ympyrä sulkeutuu jälleen, ainakin hetkeksi, kun en enää jaksa samalla tavalla venyttää penniä joka asiassa ja hankin itselleni yhden pari tonnia painavan rahareiän.

Harrastusauton hankintaa olen kuolannut enemmän tai vähemmän tosissani viimeiset kolme vuotta. Olen jopa vihjaillut aiheesta melko avoimesti myös tässä blogissa, esimerkiksi vuonna 2019 saavuttaessani 100 000 euron nettovarallisuuden mietin olisiko nyt hyvä aika palkita itsensä autolla. Tuolloin olen kirjoittanut blogiini seuraavaa:

On minulla kuitenkin ollut jotain yritystä palkintojen etsimisessä. Itse asiassa pari viikkoa sitten oli jo hyvin lähellä, etten ostanut itselleni ensimmäistä palkintoa. Olen tässä viimeisen vuoden ajan katsellut vähän vanhempia autoja. Tällä hetkellä olen tykästynyt erityisesti 1980- ja 90-luvun autoihin. Minulla oli kerran jo puhelin kädessä, että olisin soittanut erään vuosimallin 1988 Saab 900 Cabrioletin omistajalle, mutta peräännyin siitä viime metreillä.

Harrasteauto olisi ihan mukava pysyvä maamerkki onnistumiselle. Toki autojen kanssa on hyvä pitää mielessä se, että ne nielevät aika helkkaristi rahaa. Onko rahareikäkään sitten järin hyvä palkinto itselle?

Auto sopi tähän hetkeen itsensä palkitsemisen lisäksi myös käytännön syistä. Koska kaipasin irtaantumista läppärin äärestä, autoilu sopii tähän erinomaisesti. Autoillessa ei sovi käyttää laitteita, vaan keskittyä ajamaan. Samoin auto on eräänlainen kupla, jossa voit viettää aikaa ja irtautua ”muusta maailmasta”. Liikkuvassa autossa puhelin äänettömällä pääset tilaan, jossa sinua ei tule kukaan keskeyttämään tai häiritsemään – pois lukien ehkä virkavalta, mutta ei pilata ikävillä faktoilla tunnelmallista blogikirjoitusta.

Minkälaisen auton halusin ja minkälaisen löysin?

Vaikka äsken mainitsin Saabin, autotalliini ei päätynyt ruotsalaista lentokonetta. Ei sillä, etteikö se olisi voinut olla yksi vaihtoehto, mutta tällä kertaa ei päädytty siihen. Automaailmassa vaihtoehtoja on loputtomasti ja sen oikean valinnan voi suorittaa vaikka minkälaisin kriteerein – jotkut meistä saattavat hankkia autotalliin esimerkiksi elokuvista tuttuja autoja.

Ehkä erikoisin harrasteauton hankintaa motivoinut tekijä oli kitaristi Alexi Laihon kuolema viime vuoden lopulla. Alexi oli yksi esikuvistani ja hän oli automies viimeiseen asti. Laihon autotalleista löytyikin kourallisen verran erilaisia menopelejä.

Autot olivat pääasiassa Jenkki-autoja ja näistä autoista eniten julkisuudessa pyörinyt Dodge Monaco päätyi jopa moneen Alexin kuolemasta kertovan uutisen kuvituskuvaan. Etenkin monissa Iltalehden julkaisemissa uutisissa on käytetty kevään aikana kuvaa, jossa Laiho istuu niin sanotusti luu ulkona Dodgen ratissa.

Ennen kuin lähdin autokaupoille, katselin varmaan parikymmentä kertaa läpi Laihon autohaastattelun vuodelta 2012, jossa tämä esittelee edellä mainittua Dodgeaan. En tiedä miksi, mutta itselleni tulee tuosta videosta aina hyvä mieli. Onhan se hienoa katsoa kun aikuinen mies muuttuu innokkaaksi pikkupojaksi päästessään esittelemään omaa autoaan. Haastattelussa Laiho paljastaa myös sen, että hän kerää ensisijaisesti elokuvista tuttuja autoja.

Jos pitää mennä ikäviin paikkoihin tekemään ikäviä asioita, niin ainakin matka sinne [autolla] on hauskaa. Kyllä se tekee elämästä paljon mielenkiintoisempaa.

Alexi Laiho Teknavin haastattelussa 2012

Etsiessäni harrastekäyttöön soveltuvaa autoa, en halunnut mitään ihan peruskiesiä. Lähtökohta autolle tuli olla se, että se on 1980- tai 90-luvulta. En tiedä onko tämä yksi ikääntymisen merkkiä, kun haluat hankkia oman lapsuutesi aikaisia autoja. Syystä tai toisesta en koe uudemmissa autoissa samanlaista viehätystä, kenties siitä syystä, että halusin myös massasta eroavan auton. Vanhemmista automalleista monet yksilöt ovat jo päätyneet paaliin asti, joten niitä ei tule samalla taalla liikenteessä vastaan.

Minulle oli myös tärkeää, että auton historiassa olisi jotain mielenkiintoista tai uniikkia. Jos autolla on jonkinlainen tarina kerrottavanaan, niin aina parempi juttu. Sinänsä minulle ei ollut väliä onko se tarina itse autossa, vai vaikkapa sen ex-omistajassa. Esimerkiksi Laihon Allun tyyliin joko juuri kyseinen auto, tai sitten joku vastaava on ollut mukana jossain elokuvassa.

Auto löytyy – ja mies ihastuu

Lopulta löysin itselleni auton, jonka kanssa koin rakkautta ensisilmäyksellä. Oulusta löytyi vuosimallia 1985 oleva Mercedes-Benz 500 SEL. Automaailmaa tuntevat tietävät, että Mersu on johtotähti ja S-sarja on merkin lippulaiva.

Tämä auto oli ostohetkellä S-sarjan top-malli, jossa keulalta löytyy malliston suurin viiden litran V8-moottori. Mallimerkinnän SEL viimeinen L-kirjain kertoo piiloviestiä siitä, että koria on jatkettu vielä normaalia mallia pidemmäksi. Auto on siis viimeisen päälle edustusauto, jossa lisäpituus on laitettu takapenkin jalkatiloihin, jossa auton maksaja yleensä tuppaa matkustamaan.

Minun autoni ei ollut elokuvista tuttu, mutta jotain extraa siinä kuitenkin oli. Mersu itsessään oli jo sinänsä kylliksi herättämään kiinnostukseni, mutta sen kruunasi vielä auton ensimmäinen omistaja, joka ei ollut ihan tavallisen tasapaksu suomalainen, vaan yksi jossain määrin ihailemani henkilö.

Auton oli ostanut aikoinaan uutena vuorineuvos Armas Puolimatka, jota olen arvostanut jo ennen kuin olin edes kuullut tästä autosta. Auto on vieläpä Puolimatka-konsernin viimeinen edustusauto, sillä se ostettiin taloon juuri ennen kuin Armas myi firmansa Hankkijalle. Armas-historiasta oli säilynyt useampikin dokumentti, joka vaihtoi omistajaa auton mukana, jotka melko varmasti nostavat auton arvoa.

En vielä tässä artikkelissa kirjoita teille Armas Puolimatkan elämäkertaa, mutta olen nostanut sen jo kirjoituspöydälleni. Armas oli monella mittarilla ”rakennusalan oma Björn Wahlroos tai Einari Vidgren”, jolla oli räväkät mielipiteet, omalaatuinen tapa johtaa ja suusta lenteli monia kuolemattomia lauseita.

Ei vielä legendaarisista lausahduksista sen enempää, mutta mikäli sinulla on takataskussa tarinoita tai urbaaneja legendoja Armaksesta, niin lähetä niitä minulle jotain kautta. Pistä minulle mailia ([email protected]), lähetä viesti yhteydenottolomakkeella tai jätä vaikka tähän artikkeliin kommentti.

Takaisin autoon. Mersu sijaitsi Oulussa, mikä toi hieman logistisia haasteita. Talvi paineli yhä pahasti päälle, samalla kun auton alta löytyi ainoastaan kesärenkaat. Oikeastaan heti kun tiet pääsivät sulamaan, meikäläinen karautti kiireen vilkkaa Ouluun ja kävin hakemassa Mersun talteen. Ajoitus pääsiäissunnuntaihin osui oikeastaan napakymppiin, koska ainakin täällä Kuopiossa koko seuraava viikko sateli lunta, mutta pääsiäissunnuntaina pääsin ajamaan täysin sulia teitä pitkin kohti Keski-Suomea.

Koodilla "INSSIN" saat 25 euron alennuksen POP-Vakuutuksista

Voiko firettäjä ajaa Mersulla?

Vaikka auton ”koeajo” oli kevyet 350 kilometriä vieraalla ja 35 vuotta vanhalla autolla, en muista koska olisin nauttinut auton ratissa istumisesta yhtä paljon. Ajoin lähes viisi tuntia putkeen kaikista levein mahdollinen hymy kasvoillani.

Tätä ajonautintoa maistellessani aloin miettimään jälleen kerran autoilun kuluja. V8-Mercedes syö käytännössä tuplasti bensaa verrattuna tylsääkin tylsempään käyttöauto-Opeliini, jolla ajamisesta ei kukaan täysipäinen varmaan erityisemmin nauti. Tulihan sille uhrattua matkan aikana jokunen ajatus, että kumpi nyt on lopulta sitten vähemmän paha asia: maksaa rahaa asiasta josta ei tykkää yhtään, vaiko maksaa asiasta tuplasti, mutta samalla nauttien asiasta koko rahalla?

Toisaalta kulujen miettiminen tässä yhteydessä on vähän turhaa. Mercedekseni on museorekisterissä, joten sen käyttöä on rajattu. Tai ihan sama vaikka sitä ei olisi rajattu, niin en minä tuosta autosta koskaan niin sanottua käyttistä leipoisi. Ajaessani sen noin 1000 kilometriä vuoteen, niin kulut voivat olla periaatteessa mitä tahansa. Jos miettii asiaa puhtaasti rahan kautta, niin tuolloin minun kannattaisi luultavasti ajaa Mersulla mahdollisimman vähän, mutta pitää se äärimmäisen siistissä kunnossa auton arvon ylläpitämiseksi.

Ehkä eniten ”kuluja” autosta muodostuu siinä, että minulla on siinä kiinni jokunen tuhat euroa, jolloin ne ovat ”poissa pörssistä”, eli ne eivät tuota minulle lisää varallisuutta. Toisaalta olen huomannut sen, että mitä isommaksi salkku paisuu, sitä vähemmän sinne tekee mieli työntää raivokkaasti uusia euroja sisään. Loppupeleissä on aika yhdentekevää, onko salkussani nyt osakkeita 140 000 euron, vai 150 000 euron edestä. Itse asiassa salkkuni saattaaa liikahtaa muutamassa päivässä kymppitonnin suuntaan tai toiseen ihan jo ”normaalissa kaupankäynnissä”.

Mikäli olisin firettäjä, eli pyrkisin maksimoimaan sijoitukset päästäkseni mahdollisimman nopeasti ulos työelämästä, ei ylimääräiset autot sopisi siinä tilanteessa autotalliini. Itse asiassa sinne autotalliin ei kannattaisi hankkia ensimmäistäkään autoa, saati koko tallia. Kaikki ylimääräiset kulut ovat pahasta, koska ne saattavat siirtää tavoitteeseen pääsyä vuodella tai parilla.

Ehkä minä en sitten olekaan mikään firettäjä tai tosissaan taloudellista riippumattomuutta tavoitteleva nuori, koska minulla on ”varaa” laittaa rahojani tällaiseen humpuukiin. Ehkä taloudellisen riippumattomuuden tavoittelun matkassa olisi hyvä ajatella samalla tavalla, kuin yllä mainitsemani Mercedes vs Opel -kuluvertailua. Kumpi nyt sitten on parempi juttu, matkustaa taloudelliseen riippumattomuuteen nauttimatta matkasta mahdollisimman nopeasti, vaiko uhrata matkaan muutama vuosi extraa, mutta nauttia myös tavoitteen odottelusta?

Loppupäätelmät: Vältellään autoaiheista blogia ja väsymystä

Tällä hetkellä innostukseni on korkealla auton hankinnasta johtuen. Voisin kirjoittaa teille melko kivuttomasti vaikka kymmenen blogikirjoitusta vaikka minkälaisilla kulmilla autoihin liittyen. Koitetaan pyhittää Inssin osingot -sijoitusblogi kuitenkin jatkossakin rahaan, vaurastumiseen ja sijoittamiseen liittyvänä blogina, eli ei tehdä tästä autoblogia, vaikka varmasti aihetta tulee sivuttua säännöllisesti täällä.

Tästä huolimatta en näe tässä tällä hetkellä hirveän suuria ristiriitoja autoharrastamisen ja sijoittamisen välillä. Ehkä tuosta ostamastani autosta voisi käyttää hieman varovasti sanaa sijoitus, vaikkei se varmasti tuota osakkeisiin verrattavaa tuottoa. Itse asiassa ne mahdolliset tuototkin menevät helposti auton ylläpitoon. Niin tai näin, jos pääsen Mercedeksen omistamisella edes joten kuten omilleni, pidän kauppaa onnistuneena.

Tämän blogikirjoituksen suurimpana punaisena lankana on ajatus siitä, että en näe järkevänä tapana tavoitella taloudellisen riippumattomuutta tai varastumista itsensä piippuun vetämisellä. Minulla oli viime syksynä se tilanne, että rahaa ja tuloja olisi ollut tarjolla hyvin, mutta en kyennyt ottamaan niitä vastaan, koska arkeni ei ollut tasapainossa.

Vaikka tilanne oli jossain määrin ihanteellinen, eli menopuolella mentiin lähes olemattomilla vapaa-ajan kuluilla, samaan aikaan kun tulopuoli paisui uusiin ennätyksiin, niin lopputulos oli katastrofi. En kyennyt hyödyntämään tilannetta haluamallani tavalla.

Eiköhän tässä tullut tarpeeksi lähtöasetelmien hieromista tälle käänteelle. Jatketaan aiheen parissa vielä myöhemminkin, jos ei tässä blogissa, niin sitten jossain muualla.

Saatat olla kiinnostunut myös:

• Toteutin haaveeni ja hankin harrastusautoksi S-Mersun hienolla historialla
• Museoauto ja sen kulut – autoharrastusta halvalla hinnalla?
• Armas Puolimatka – Mies joka loi yritysimperiumin tyhjästä
• Mitäs sitä tulikaan ostettua? – Esittelyssä Mercedes-Benz 500 SEL W126
• Ensimmäinen kesä harrastusautoilua takana – minkälaiset fiilikset jäi?