Kuolema on aihe, josta emme mielellämme puhu tai halua ajatella sitä. Kukapa sitä nyt tahtoisi uhrata aikaa moisen ikävän asian ajatteluun, kun voi keskittyä elämään?

Monella meistä on vähän tämän tapainen suhtautuminen kuolemaan. Tähän aiheeseen jos johonkin sopii hyvin suomalainen toteamus poissa silmistä, poissa mielestä. Kun asialle ei tee mitään, se pysyy helpommin poissa mielestä. Sitä paitsi kuolemaan liittyy lähes poikkeuksetta useita erilaisia epämukavia tunteita, joten miksi ihmeessä ennakoida asioita? Edes ennakointi ei tee kuoleman kohtaamisesta kenellekään osapuolelle mukavaa.

Meikäläinen on tällä hetkellä 27-vuotias, minkä vuoksi en luonnollisesti mieti kovin paljoa näitä elämän synkkiä hetkiä kuten pysyviä sairastumisia tai kuolemaa. Alle kolmekymppisenä minun on helppo tuhahtaa näille asioille, että eihän nämä asiat koske minua vielä vuosikymmeniin, joten minkä takia uhraisin sille ajatuksia tai aikaa.

Toinen oppikirjamainen tekosyy lakaista asia maton alle liittyy siihen, että mikäli kaikista kauhein sattuu tapahtumaan, niin enhän minä ole näistä asioista hyötymässä. Kun lähtö tulee, lopputulema tulee ihan samalla tavalla oli sitten kaikki suunniteltu tarkasti ennakkoon, tai jätetty täysin hoitamatta kuntoon.

Alkusanat: Alexi Laiho laittoi fanipojan miettimään vääjäämätöntä

Idoleilla ja esikuvilla on monesti isoja merkityksiä meihin. Kopioimme monia asioita joko tietoisesti tai tietämättämme ihailemiltamme henkilöiltä ja pyrimme imemään heiltä oppia omaan tekemiseemme. Yleensä homma mielletään siten, että kopioimme vain hyväksi todettuja juttuja omiin käytäntöihimme, mutta ihan yhtä hyvin juna kulkee myös toiseen suuntaan. Eli esikuvilta voi oppia myös kantapään kautta sen, miten asioita ei kannata hoitaa.

Blogini pidempiaikaiset lukijat saattavat tietää suht väkevän fanitukseni Children of Bodomin ja tämän keulakuvan Alexi Laihon ympärillä. Onhan orkesterista tullut kirjoitettua tässä blogissa ennenkin. Laiho on ollut vuoden 2021 aikana ennätyksellisen paljon suomalaisten iltapäivälehtien sivuilla, vaan ei järin mukavassa yhteydessä. Tammikuussa nimittäin uutisointiin Laihon kuolemasta vain 41-vuotiaana.

Kuten jo tekstin alussakin sanoin, läheisen kuolema on aina ikävä juttu. Alexi Laihon tapauksessa kuolemalla oli vielä toinenkin ikävä puoli läheisen menettämisen lisäksi, sillä Alexilta jäi jälkeen melkoinen sekasoppa. Tämä sekamelska on johtanut jopa siihen pisteeseen, ettei kitarasankaria ole edes voitu laskea haudan lepoon.

Koitan kertoa tarinan lyhyesti: Alexi Laiho oli ennen kuolemaansa naimissa australialaisen naisen kanssa, tai näin kaikki kuvittelivat. Syystä tai toisesta Laiholla oli kuitenkin avioliitto voimassa yhdysvaltalaisen naisen kanssa, josta hän ei ole hakenut koskaan eroa. Vaikka pariskunta ei ole ollut juurikaan tekemisissä viimeiseen 15 vuoteen, he olivat yhä paperilla naimisissa ja tämä jenkkirouva oli sen myötä Alexin virallinen vaimo.

Ihan vain tuo 20 vuotta sitten solmittu ja myöhemmin viilentynyt avioliitto onnistui sekoittamaan pakan todella pahasti. Tilanne on kärjistynyt jopa siihen pisteeseen asti, että nyt ”entinen” ja ”nykyinen” vaimo sekä muut lähiomaiset taistelevat keskenään siitä, kenellä on oikeus laskea Alexi viimeiseen leposijaansa. Tätä artikkelia kirjoittaessa tarinan loppu on vielä kuulematta.

Avoliitto ja avioliitto – yhdellä kirjaimella on väliä

Se rokkitähdistä. Alexin tarina nyt on äärimmäinen kärjistys, sillä kovin monella meistä tuskin menee parisuhteet noin erikoisella tavalla. Tarina oli kuitenkin minulle hyvä osoitus siitä, että jos jättää maanpäälliset asiat retuperälleen, niistä kärsii pahimmillaan monet henkilöt. Siinä mielessä on jopa itsekästä ajatella, että käärinliinoissa ei ole taskuja, eikä asioita kannata hoitaa kuntoon.

Kuten sanoin jo julkaisun alussa, olen 27-vuotias ja olen elänyt useamman vuoden avoliitossa, jossa meillä ei ole lapsia. Vaikka sanat avo- ja avioliitto kuulostavat lähes identtisiltä, niin sillä yhden i-kirjaimen puuttumisella voi olla ihan järkyttävän suuria merkityksiä asioiden järjestymisellä ikävissä tilanteissa.

Nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, että avoliitto on kaikin puolin merkittävästi kevyempi versio parisuhteesta niin hyvässä kuin pahassa. Erotilanteissa se tekee lusikoiden jakamisesta helppoa ja kivutonta, mutta esimerkiksi kuolemantapauksissa se jättää avolesken pahimmillaan täysin yksin.

Avoliiton päättyessä toisen avopuolison kuolemaan, on avoleski melko heikossa asemassa oikeudellisesti. Avoleski ei peri avopuolisoaan automaattisesti, vaan kuolleen puolison perintö menee siis tämän rintaperillisille eli lapsille. Vaikka vainajalla ei olisi perillisiä, niin siitäkään huolimatta avoleski ei lain mukaan pääse perimään puolisoaan.

Ainoa tapa varmistaa avopuolison oikeudet kuoleman jälkeen on testamentin tekeminen. Sen avulla puolisonsa voi periä avoliitossa, joskin perintövero tulee olemaan hitusen suurempi kuin avioliitossa. Avovaimo katsotaan hieman kalliimmin verotettuun II-perintöluokkaan, kun aviopuoliso pääsee kevyempään I-luokkaan.

Jos palataan vielä kerran lähestyvään kolmikymppisyyteeni, niin tajusin tätä kirjoittaessa myös sen seikan, että siitä on kohta jo 15 vuotta aikaa, kun olen viimeksi joutunut perehtymään avo- ja avioliiton käytäntöihin jonkun muun kuin käytännön kautta. Asiaa kyllä sivuttiin niin yläasteen kuin lukionkin yhteiskuntaopin tunneilla, vaan sen jälkeen aiheesta ei juuri valisteta. Ei siis ihme, että monelle saattaa tulla avolesken kehno asema ikävänä yllätyksenä muutenkin synkkään hetkeen.

Läheisen lisäksi voit menettää kotisi

Toinen juttu minkä voisin nostaa esille omasta elämäntilanteestani, niin Jyväskylän vaihdettua Kuopioon asumme nyt vuokra-asunnossa, kun taas Jyväskylän aikoina asuimme minun yksin omistamassani kerrostalokaksiossa. Ihan jo asumiskuviotkin vaikuttavat merkittävästi siihen, mitä tapahtuu mahdollisesti avopuolison kuoleman jälkeen.

Jos olisin sattunut kupsahtamaan Jyväskylän aikoina, ei avokkini tilanne olisi ollut järin kadehdittava. Hän ei olisi perinyt minua, joten häneltä olisi mennyt kumppanin lisäksi myös asunto alta. Jos taas olisimme olleet avioliitossa, niin hän olisi saanut lesken asumisoikeudella asua asunnossa jatkossakin. Tällöin kuolemani jälkeen hänellä olisi ollut yksi huoli vähemmän jäljellä.

Asumisjutut ja niihin liittyvät koukerot ovat kyllä yksi ikävimpiä puolia kuolemassa. Ihan kuin siitä läheisen kuolemasta ei olisi jo tarpeeksi ikävyyttä ja harmia, moni meistä joutuu stressaamaan myös sitä, että mitä omalle kodille käy.

Yksi nostamisen arvoinen juttu asumisesta, joka nyt harvemmin liittyy suoraan meihin nuoriin aikuisiin, on lesken asumisoikeus ja mahdolliset uudet avioliitot. Tämä malli tarjoaa valitettavasti äärimmäisen helppoja aiheita perikunnan väliselle riitelylle, kuten tämä Ilta-Sanomien tekemä juttu osoittaa. Noh, onneksi minulla on vielä ensimmäinenkin avioliitto kokematta, joten aihe ei suoranaisesti liity minuun, tai minun on mahdotonta ennakoida moisia.

Testamentti – tunnettu, muttei hyödynnetty

Kuolemaan liittyvistä asioista meistä suurimmalla osalla tulee varmasti ensimmäisenä mieleen testamentti, joten sen ympärille on hyvä kasata kokonaan oma kappale. Vaikka testamentti on suomalaisille varsin tuttu termi, siitä huolimatta se on yllättävän harvinainen. Esimerkiksi Ylen jutun mukaan vain 10-20 % vainajista on tehnyt testamentin, vaikka testamentti on pätevä tapa vähentää merkittävästi perinnönjakoon liittyviä konflikteja.

Minkä takia testamentin tekee sitten niin harvat? Syy piilee kenties siinä, että testamentti on hyvin määrämuotoinen asiakirja, jossa tiettyjä lain vaatimia muotomääräyksiä on noudatettava, jotta testamentista tulisi pätevä. Tästä syystä testamentin tekemiseen suositellaankin hyvin usein asianajajaa, jotta siitä tulee oikeasti aukoton ja käytännössä toimiva.

En tiedä kumpi on pahempi juttu riitelevien perinnönsaajien kannalta, vainajan itsensä huonosti tekemä testamentti, vai ei testamenttia ollenkaan. Testamentissa saatetaan esimerkiksi puhua hallinnasta ja omistuksesta sekaisin saman henkilön kohdalla, jolloin syntyy helposti tulkintariitoja. Sekään ei kuulemma ole tavatonta, että itse tehdyssä testamentissa on niin suuria virheitä, että sitä voi olla mahdotonta panna täytäntöön.

Suomessa testamentin voi tehdä kuka tahansa yli 18-vuotias, käytti siihen sitten ammattilaista tai ei. Käytännössä meikäläiselläkin olisi ollut jo kymmenisen vuotta aikaa tehdä testamentti, mutta en ole sitä tehnyt. Miksikö? No enhän minä nuori mies sellaista tarvitse. Sitä paitsi nuorena ihmissuhteet ja muut saattavat vaihdella, eikä nuorilla ole välttämättä sellaista omaisuutta, mistä tarvitsisi lähteä vääntämään testamenttia. Ne risaiset kalsarit löytävät kyllä uudet omistajansa ilman paperisotaa.

Vakavasti sanottuna tämän artikkelin kirjoittamisen alkuvaiheessa mietin jo hetken sitä, että pitäisiköhän sitä raapaista ensimmäinen testamentti kasaan jo ennen omia kolmekymppisiä. Kunhan nyt kirjoitan ylös mitä kukakin läheinen saa ja pyydän todistajat allekirjoittamaan paperin, eli eihän se vaikeaa ole. Sen sijaan tätä artikkelia kirjoittaessani ja aihetta tutkiessani tajusin sen, että homma ei olekaan yhtä simppeli, vaan saatan joutua tarvitsemaan siihen ammattilaisen apua.

Nopean googlaamisen myötä testamentin teko ammattilaisella alkaa noin 70 eurosta, mutta en ottanut sen tarkemmin selvää siitä, mitkä asiat sitten nostavat tuota alkaen hintaa. Mikäli hintalappu pysyy alle satasessa, niin en pidä sitä kovin pahana hintana ammattilaistyöstä. Satanen on pieni hinta siitä, jos se helpottaa käytäntöjä tarvittavissa tilanteissa. Toki jos haluan alkaa muokkaamaan testamenttiani joka vuosi, tästä ehtii kertyä mukava hintalappu vuosikymmenten varrella.

Koodilla "INSSIN" saat 25 euron alennuksen POP-Vakuutuksista

Myös muut kirjalliset dokumentit ovat hyödyllisiä

Minun kohdallani testamentti alkaisi varmasti olemaan ihan fiksu veto. En tiedä vastaako yksinomaan testamentti kaikkiin oleellisiin kysymyksiin, mutta blogini pidempiaikaiset lukijat saattavat tietää, että varallisuuttani lepää vähän siellä ja täällä. Minulla on pankkitilejä useassa eri pankissa, samoin kuin esimerkiksi opintolainaa on kahdessa pankissa.

Tämän lisäksi on omaa toiminimeä, erilaisia vakuutuksia, useampi pankin väkisin tuputtama luottokortti, kaksi osakesalkkua ja mitähän vielä. Minulla on ehkä keskimääräistä enemmän asioita ja palveluita hallussa ympäri finanssialaa, mikä on varmasti jokaisen perikunnan synkin painajainen.

Yksi hyvä vinkki testamentin lisäksi on kerätä jonkinlainen lista kaikista dokumenteista ja muista tärkeistä virallisista papereista, sekä niiden sijainnista. Mitä enemmän asiat ovat järjestyksessä etukäteen, sitä helpommin perikunta pääsee tekemään surutyötä käytännön järjestelyjen sijasta. Tässä listassa kannattaa ottaa huomioon mm:

• suoraveloitukset ja tilaukset
• sähkösopimukset ja puhelinliittymät
• jätehuolto ja muu asumiseen liittyvä
• vakuutukset, pankkitilit, osakesalkut ja lainat
• autot ja muut ajoneuvot (niiden katsastukset, huollot, vakuutukset, verot)
• jäsenyydet

Irtaimistoa, krääsää ja muuta kuonaa

Yksi osa kuoleman fyysistä käsittelyä on se, kun perikunta joutuu käymään läpi vainajan irtaimistoa. Koska käärinliinoissa ei ole taskuja, koko maallinen omaisuutesi jää tänne. Ja sitä omaisuuttahan meillä monella riittää.

Käsittelin aihetta hieman muuttoani koskevassa blogikirjoituksessa. Kirjoitin siinä omistamastani maallisesta omaisuudesta näinkin positiiviseen sävyyn:

Jos minulta olisi kysytty ennen muuttoa omistanko paljon tavaraa, olisin tokaissut suoraan vastapalloon, että minulla on keskivertoa suomalaista vähemmän tavaraa. Muuton jälkeen olen täysin päinvastaista mieltä: minulla on varmaan keskivertoa enemmän ihan ehtaa romua.

Voi luoja, ette usko sitä tavaran määrää mitä ihminen kerää asuntoonsa. Vaikka kävimme heittämässä tavaraa kierrätyskeskukseen, lahjoitimme sitä pois ja tietenkin sijoitimme osan myös roskakoriin, niin sitä kamaa vaan kertyy ihan hitosti. Omista rakkaista arkistoistani roskiin lensi Koneen yhtiökokousmateriaaleja vuodelta 2019 ja 2020, sekä Sampo Groupin vierailun matskut. ”No kun näitä voi joskus vielä tarvita” on ajatus, joka hiipii hyvin monen asian kanssa takaraivoon.

Nyt muuton jälkeen tavaran karsiminen on jatkunut entisestään. Vaatekaapista on lentänyt roskiin rikkinäisiä ja muuten vain loppuun pidettyjä vaatteita. Korona- ja etätyöskentelyn aikakaudella huomaan käyttäväni todella suppeasti vaatteita. Siinä missä ennen tuli vaihdettua vaatetusta lähes päivittäin, nyt vedetään helposti koko viikko samalla vaatekerralla. Tai pahimmillaan yöpuku ei poistu päältä koko päivän aikana.

Tavarapaljouden karsimiselle on olemassa varsin mukava ja hauskasti nimetty vaihtoehto: kuolinsiivous. Ruotsalaisen kirjailijan aihetta koskeva kirja on käännetty jo 30 eri kielelle, mutta sen sanoma on simppeli. Miten helpotat perikuntasi siivousurakkaa käymällä romusi läpi jo ennakkoon.

Näin nuorena sällinä en koe itselleni kuolinsiivousta kovin tarpeelliseksi. Osittain sen agenda hoituu säännöllisellä muuttamisella ja toisaalta vaikka tekisinkin kyseisen siivouksen, ehtinen sen jälkeen hankkia vielä sen verran paljon romua, että joutuisin toistamaan siivouksen useita kertoja.

Krääsän määrä taitaa olla pahimmillaan niillä ihmisillä, jotka ovat asuneet samassa omakotitalossa jo vuosikymmeniä. Asunto on voitu täyttää pihavarastoja myöten jos jonkinlaisella tavaralla kaiken varalta, joka on hyvin suurella todennäköisyydellä ihan ehtaa roskaa. Esimerkiksi itselläni nousee mieleen erään tuttavani peritty saaressa oleva kesämökki, jossa riitti siivottavaa. Entinen omistaja kun ei ollut ilmeisesti raaskinut viedä edes tyhjää sinappipurkkia saaresta pois roskiin, vaan se jemmattiin johonkin varaston taakse. Voi sitä siivoamisen määrää.

Käytännön esimerkki hankalasta tilanteesta

Luin hiljattain ET-lehdestä äärimmäisen hyvän artikkelin, jossa käsiteltiin pitkäksi venähtänyttä kuolinpesän selvittämistä. Siinä kerrottiin 45-vuotiaasta Riikasta, joka on hoitanut kuusi vuotta yllättäen kuolleen isänsä kuolinpesän raivausta. Kyllä, luit oikein. Urakka on kestänyt kuusi vuotta.

Artikkeli on siinäkin mielessä hyvä, että se kertoo myös ”perinnön haittapuolista”. Alla suora lainaus jutusta:

Isältä oli jäänyt yhdeksän pienyritystä, kiinteistöjä Hämeenkosken keskustaan, yksi kansakoulu, vanha meijeri, biolämpölaitos, maatila peltoineen ja värkkeineen, metsätilkkuja, viitisentoista ajoneuvoa moposta traktoriin, huomattava määrä velkaa ja ”järjetön määrä tavaraa”.

Lista voi kuulostaa lottovoitolta, mutta suurin osa omaisuudesta oli taantuvassa 2000 ihmisen kylässä, ja yhden hengen asianajotoimistoa lukuun ottamatta yritykset olivat harrastusluonteisia. Lisäksi osa kiinteistöistä vaati välitöntä korjausta.

Riikan isä kuoli yllättäen, eikä hän ehtinyt koskaan ”varoittaa” nuorempaa sukupolvea kaikesta omaisuudestaan. Esimerkiksi lapsilla ei ollut mitään käryä siitä, missä isän omistamat pellot sijaitsevat. Perilliset joutuivat soittelemaan mm. hänen sihteerilleen, tutuilleen, naapureille, verottajalle, tilintarkastajalle, maanmittauslaitokseen ja metsänhoitoyhdistykseen, jotta palapeli isän omaisuudesta alkoi muodostua.

Oman mausteensa soppaan toivat isän bisnekset, jotka vaativat jatkuvaa huolenpitoa. Isällä oli työntekijöitä, joiden palkat tuli jonkun hoitaa. Vuokra-asunnoissa oli vuokralaisia, jotka vaativat toimenpiteitä. Pelloilla odotti kesän sato korjaamatta. Erilaiset kiinteistöt, joiden olemassaolosta eivät perilliset edes tienneet, tarvitsivat nekin säännöllistä huolenpitoa.

Vaikka vainajalta jäi jutun mukaan ainakin kaksi lasta, joista molemmat hoitivat kuolemaan liittyneitä asioita yhdessä ammattilaisten kanssa, koko urakka vei aikaa kuusi vuotta. Viimeiset isän yrityksistä saatiin lakkautettua vasta kuusi vuotta kuoleman jälkeen.

ET-lehden tapauksessa iso apu olisi ollut jonkinlainen listaus omasta omaisuudesta, sillä se olisi vähentänyt merkittävästi omaisten tekemää salapoliisityötä. Tästä oppineena jutun Riikka kertoikin hoitaneensa tarkat listat omasta omaisuudestaan ja tärkeistä asiakirjoista, josta selviää kaikki tärkeä nopean lähdön mahdollisesti koittaessa.

Riikka veti homman jopa niin pitkälle, että rakensi itselleen rahaston, jonka avulla perilliset voivat selvitä perintöveroista realisoimatta kiinteää omaisuutta.

Mitä muita juttuja?

Testamentin lisäksi on muitakin tärkeitä asiakirjoja, joita jokaisella suomalaisella olisi hyvä olla, mutta vain harvat niitä ovat oikeasti tehneet. Tarkoitan tällä asioita kuten hoitotahto, edunvalvontavaltuutus tai elvytyskielto.

Hoitotahto

Lähdetään liikkeelle hoitotahdosta. Tiivistetysti hoitotahdossa kerrotaan siitä, millaista hoitoa haluat elämäsi loppuvaiheessa, kun et sitä itse enää kykene kertomaan. Tämäkin on juttu, mitä me nuoret vähättelemme, koska miellämme asian koskevan lähinnä dementoituvia tai muuten fyysiseltä kunnoltaan heikkenevien vanhusten jutuksi.

Tätä se ei kuitenkaan ole, sillä hoitotahtoa voi valitettavasti tarvita myös nuori ihminen. Jos joudut esimerkiksi auto-onnettomuuteen, tai päästäsi katkeaa sopiva verisuoni, se on pahimmillaan kerrasta menoa. Jos et kykene itse ilmaisemaan asioitasi, joku muu tekee sen puolestasi. Hoitotahdossa voit kuitenkin ennalta määritellä, milloin luovutaan elintoimintojasi ylläpitävistä hoitotoimista, joilla voidaan pidentää elämääsi lyhytaikaisesti tai keinotekoisesti.

Käytännössä voin hoitotahdossa määrittää ennalta sen, että mikäli kuntoni on niin huono, etten tule enää nousemaan sairaalapedistä pois, voidaan niin sanotusti repäistä töpseli pois seinästä hyvällä omatunnolla. Myös läheiseni säästyvät vaikealta päätöksen tekemiseltä, koska olen itse esittänyt toiveeni ennakkoon.

Hoitotahdon voi tehdä mm. Kanta.fi-sivustolla.

Edunvalvontavaltuutus

Edunvalvontavaltuutuksella voit nimetä ennakkoon henkilön, joka hoitaa asioitasi, jos et voi hoitaa niitä itse. Voit määritellä mitä asioita valtuutettu hoitaa ja miten sekä kuinka hänen toimintaansa valvotaan. Edunvalvontavaltuutus on edunvalvontaa joustavampi tapa järjestää asioiden hoito, ja tämä kortti kannattaa todellakin hoitaa pois päiväjärjestyksestä.

Aivan kuten testamentilla, myös edunvalvontavaltuutuksella on tietyt muotovaatimukset, jotka tulee täyttää. Toisin sanoen myös tässä edunvalvontavaltuutuksen kohdalla on hyvä kääntyä ammattilaisen puoleen. Valtuutettu hakee valtakirjan vahvistamista, kun et voi enää hoitaa asioitasi itse. Holhousviranomaisena toimiva Digi- ja väestötietovirasto vahvistaa edunvalvontavaltuutuksen.

Edunvalvontavaltuutus on myös niitä juttuja, joka ei tule meille nuorisoketjun jäsenille kovin helposti mieleen. Tästä huolimatta myös nuori ihminen voi tarvita sitä, kuten tämä Ylen juttukin kertoo, vaikkakin aihe tulee ajankohtaisemmaksi vasta keski-iässä. Tästä huolimatta kuka tahansa yli 18-vuotias voi tehdä myös edunvalvontavaltuutuksen.

Elvytyskielto

Elvytyskiellolla on monta erilaista nimeä. Hyvin usein siitä kuulee puhuttavan myös DNR- (Do Not Resuscitate) tai DNAR-päätöksenä (Do Not Attempt Resuscitation). Sen tavoite on kuitenkin selkeä: vähentää turhaa kärsimystä. Mikäli potilas tahtoo, ettei häntä elvytettäisi, niin sitä ei tehdä. Luonnollisesti elvytyskielto on aiheuttanut tästä johtuen paljon keskustelua.

Miksi elvytyskieltoa sitten tehdään? Lähes poikkeuksetta taustalla on jotain muuta vakavaa, kuten sairauksia. Vaikka vakavasti sairaita saadaankin sairaaloissa elvytettyä jokseenkin hyvin, siitä huolimatta elvytys aiheuttaa kropassa erilaisia vaurioita, kuten vaikkapa aivovaurioita. Rumasti sanottuna ihminen saadaan elvyttämällä pidettyä väkisin elävien kirjoissa, mutta elämä ei ole mukavaa.

Elvytyskielto on siinä mielessä harvinainen tapaus tässä artikkelissa, että se on ainakin toistaiseksi sellainen juttu, etten keksi yhtäkään syytä minkä takia minä tekisin nyt itselleni elvytyskiellon. Toivottavasti aihe ei tule minulle ajankohtaiseksi jatkossakaan.

Elintenluovutus

Lopuksi nostetaan esille sellainen puoli, joka koskee nimenomaan meitä nuorison edustajia. Kun lähdön aika koittaa, täältä ei saa mitään mukaansa. Ei edes omia sisäelimiään. Sen vuoksi kannattaa miettiä sitä, voisiko suostumalla elintenluovutukseen tehdä kenties viimeisiä palveluksia muille ihmisille.

Kysyntää elimille kyllä riittää, sillä Suomessa on pula elinsiirtoon sopivista elimistä. Sen vuoksi etenkin meidän nuorten, joilla erilaisilla elimillä on lähtökohtaisesti vielä käyttöikää jäljellä, kannattaakin ilmoittaa suostumus elintenluovutukseen.

Olen aiemmin kuvitellut elintenluovuttajaksi päätyvän ainoastaan sellaisten henkilöiden, jotka ovat täyttäneet elintenluovutuskortin, mutta tämä taitanee olla vanhaa informaatiota. Nykyään elinsiirtoon sopivia vainajia taitavat olla kaikki, ellei sitten tiedetä vainajan sitä elinaikanaan erikseen kieltäneen. Lääkärin pitää mahdollisuuksien mukaan selvittää vainajan tahto oli, mutta mikäli varmuutta ei saada ajoissa, elinsiirto voidaan silti tehdä.

En siis tiedä tarvitseeko minun erikseen ilmoittaa suostumuksestani luovutukseen, kunhan en satu erikseen kieltämään sitä. Toisaalta selvä suostumus on selvä suostumus, joka varmasti nopeuttaa erilaisia prosesseja tilanteen ollessa päällä. Helpoimmalla taidan päästä ilmoittamalla suostumukseni Omakannassa, mutta halutessani voisin pitää mukanani jonkinlaista elimenluovutuskorttia tai -lupalappua.

Mitä muita ylläreitä?

Mitähän muita yllätyksiä kuolemaan liittyen voisin nostaa esille? Todetaan jo tässä vaiheessa, että mitä syvemmälle aiheeseen uppoudun, sitä enemmän muistettavaa ja hoidettavaa asiaa löytyy. Vähän kieli poskessa voisinkin sanoa, ettei kuoleminen olekaan niin helppoa, kuin ehkä ennakkoon kuvittelin.

Yksi juttu mikä saattaa monelle tulla yllätyksenä, liittyy vainajan pankkitileihin, jotka hyvin usein jäädytetään. Pankki ilmeisesti hoitaa ennen perunkirjoitusta ainakin tärkeimmät laskut pankkitilillä, mutta muuten siihen ei pääse muut kajoamaan. Tilanne voi tulla ikävänä yllätyksenä esimerkiksi silloin, jos vainajalla ja tämän puolisolla on yhteinen käyttötili.

Toisin sanoen, vaikka kestäisit muuten taloudellisesti puolisosi yllättävän kuoleman, niin pankkitilin jäädyttäminen voi silti halvaannuttaa hetkessä koko oman taloutesi ylläpidon. Mikäli sinulla ei ole omia henkilökohtaisia pankkitilejä, niin tilanne voi olla äkkiä tukala.

On vähän tylyä sanoa tätä, mutta myös kuolemaa varten tulisi olla rahallista puskuria ihan samalla tavalla kuin pidämme taloudellista puskuria vaikkapa auton tai pyykkikoneen hajoamisen varalta.

Ennen kuin päästään perunkirjoitukseen asti, tarvitaan vainajalle myös sukuselvitys ja virkatodistus. Niissä vainajasta laaditaan katkeamaton sukuselvitys 15 ikävuodesta lähtien. Näihin merkitään vainajan tietojen lisäksi seurakuntien ja maistraattien väliset muutot sekä muutot ulkomaille ja takaisin. Selvityksissä kirjataan myös tiedot puolisoista ja lapsista. Kuulemani mukaan erityisesti ulkomailla vietetyt vuodet aiheuttavat hieman harmaita hiuksia näiden selvitysten tekemiseen.

Pikainen googlaus paljasti sukuselvityksen ja virkatodistuksen maksavan vähintään muutamia kymppejä per lappu, mutta hintalapun päälle tulee vielä mahdollisesti toimitus- ja viranomaiskuluja. Tästä tulee jälleen kerran taas kuluja mukaan kuvioihin.

Henkivakuutus – puolesta ja vastaan

Henkivakuutus on myös yksi asia, jolla voisin mahdollisesti helpottaa läheisteni elämää minun estradilta poistumiseni jälkeen. Toistaiseksi en kuitenkaan ole tehnyt minkäänlaista henkivakuutusta ja voisin kohta kertoa teille vähän ajatuksia sen takaa.

Henkivakuutus on nimensä mukaisesti vakuutus, ihan samaan tapaan kuin vaikkapa autovakuutus. Maksat käytännössä rahaa siitä, että sinulla on mahdollisesti ikävien tilanteiden kohdatessa jonkinlaista taloudellista apua tarjolla. Autovakuutuksen kohdalla vakuutusyhtiö auttaa esimerkiksi kolarin sattuessa, henkivakuutus taas auttaa omaisiani taloudellisesti kuoleman kohdatessa.

Henkivakuutuksen kohdalla minulla tulee lähes aina ensimmäisenä mieleen takavuosien vakuutusyhtiön mainos, jossa esitellään perheen arkea. Perheen auto on vakuutettu summasta X, kotitalo summasta Y ja niin edespäin. Sen sijaan mainoksen lopussa tartutaan siihen, että perheen äiti on vakuutettu summasta 0 euroa, joka pistää mainoksen kohdeyleisön miettimään omia vakuutuksiaan.

Monella lapsiperheellä voi valitettavasti olla sellainen tilanne, että koko talouden korttitalo on rakennettu molempien vanhempien varaan. Jos toinen poistuu äkisti pois kuvioista, jäljelle jäänyt vanhempi ei kykene enää ylläpitämään aiempaa elintasoa. Tässäkin tapauksessa toistuu artikkelin alkupuolella mainittu skenaario, että esimerkiksi asumiskuviot saattavat mennä puolison kuoleman myötä uusiksi. Eli mainitaan nyt erikseen sekin, että pelkkä testamentti ei vielä takaa sitä, että kaikki hoituu myös taloudellisesti.

Minulla ei ole minkäänlaista henkivakuutusta tällä hetkellä. Olen järkeillyt asiaa siten, että osakesalkkuni on myös eräänlainen vakuutus pahan päivän mahdollisesti koittaessa, eli se kenties korvaa jossain määrin vakuutuksen. Toki mainitsemisen arvoista on sekin, että henkivakuutuksen etuja taitaa olla rahan nopea saaminen.

Monelta jää helposti huomaamatta se asia, että perintö ei siirry kovin nopeasti seuraavalle, vaan välissä tulee perunkirjoituksia ja muita vastaavia prosesseja. Mikäli minkäänlaista taloudellista puskuria ei ole, voi hiki nousta otsalle jos perintöä ei pääse heti nostamaan.

Vaikka minulla ei tällä hetkellä ole minkäänlaista henkivakuutusta, en näe sen ottamista tulevaisuudessa mahdottomana ajatuksena. Jos esimerkiksi meillä jossain vaiheessa pesue kasvaa ja/tai haluamme upgradettaa elintasoamme kerrostalokaksiosta kohti omakotitalo ja kaksi farmarivolvoa -osastolle, saattaa henkivakuutuksen tarvekin kasvaa. Sitä ennen suosittelen itselleni vain kulupuolen pitämistä aisoissa ja säännöllistä osakesäästämistä.

Vainajan muisto elää – ainakin sosiaalisessa mediassa

Vaikka sosiaalinen media on ollut osa elämäämme jo lähes 15 vuoden ajan, emme vieläkään jaksa miettiä mitä meidän some-tileillemme käy kuolemamme jälkeen. Aihe ponnahtaa aina välillä pinnalle mm. erilaisissa uutisissa, mutta ainakaan omalla kohdallani aihe uppoaa takaisin pinnan alle yhtä nopeasti kuin se nousi pintaan.

Huomaan miettineeni tasaisin väliajoin sitä, pitäisikö minun tehdä jonkinlainen internet-backup sen varalta, että maallinen taivallukseni päättyy yllättäen. Mitään en kuitenkaan ole vielä sen eteen tehnyt.

Minun kohdallani tämä vieläpä korostuu ”keskivertoon internet-käyttäjään” verrattuna, koska olen pääasiassa tämän blogin vuoksi hieman muita syvemmällä skenessä. Lisäksi onhan tässä blogipuolessa myös sellaista pohdittavaa, että mitä passiivista tuloa nakuttavalle blogille tapahtuu minun poistumiseni jälkeen. Oman toiminimeni tilille ilmestyisi luultavasti euroja, vaikka en olisikaan enää tässä maailmassa mukana. Kuka ne perii? Entä kuka hoitaa sivuston ylläpitämisen sen jälkeen? Jos kukaan ei ota hoitaakseen palvelimen maksamista, niin jossain vaiheessa Zoner vetää töpselin seinästä ja blogini historia päättyy.

Suurimmalla osalla meistä ei ole omaa blogia, mutta muita some-tilejä mahdollisesti on. Pitääkö esimerkiksi Google-tilit tai Facebook-käyttäjät deaktivoida kuoleman jälkeen? Tai ylipäätään meistä jäljelle jäänyttä dataa on aivan kaikkialla. Mitä niille tapahtuu, tai saako joku hyödyntää niitä?

Ylellä oli hiljattain todella mielenkiintoinen artikkeli aiheesta digitaalinen perintö ja siinä pureuduttiin tähän ongelmaan tarkemmin. Vaikka pari riviä yläpuolella hieman naureskelinkin tälle blogille ja sen roolia minun jättämässäni perinnössä, voi vastaavanlaiset digitaaliset perinnöt kasvaa tulevaisuudessa ihan normaaliksi osaksi perinnönjakoa siinä missä vaikkapa kesämökit ovat tällä hetkellä.

Ylen artikkeli loppuu myös erittäin kutkuttavaan kysymykseen: Kuka sinut omistaa kuolemasi jälkeen? Tähän kysymykseen tullaan satavarmasti saamaan tulevina vuosina ja vuosikymmeninä uusia vastauksia.

Loppupäätelmät: pääseekö sittenkin helpommalla, kun ei ajattele asiaa?

Pitkäksi venähtänyt artikkeli alkaa lähestymään loppuaan. Kuvittelin kirjoitustyön alussa kertovani teille vain millä eri tavoin voisin valmistautua ennakkoon mahdolliseen kuolemaani, joka taas helpottaisi läheisteni työtä ja tuskaa niin henkisesti kuin myös taloudellisesti. Mutta niin vain kävi, että sukelsimme aika syvään päätyyn ja välillä taisimme polskia myös naapuriradan puolella. Sattuuhan näitä.

Yhden blogiartikkelin haluan myös nostaa tämän julkaisun loppuun. Yksi omista suosikeistani sijoitusblogirintamalta, eli Parempi suunnitelma -blogin kirjoittaja on tehnyt oman julkaisun liittyen läheisen kuolemaan ja sen käytännön hoitamiseen. Vaikka aihe on äärimmäisen surullinen, kirjoitus on mahtavan opettavainen. Siinä kerrotaan hyvinkin tarkasti siitä, minkälaisia asioita ihmisellä voi tulla hoidettavaksi yllättävän poismenon myötä. Julkaisussa painotetaan vielä sitä, että vaikka vainaja oli oikeasti osannut ennakoida asioitaan, hommaan paloi siitä huolimatta niin aikaa kuin rahaakin.

Ennen kuin lähdin kirjoittamaan tätä artikkelia, minulla oli vähän mielessä hoitaa oman blogikirjoitukseni innoittamana monet mainitsemani asiat kuntoon. Ainakin testamentti, hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus ovat sellaisia asioita, jotka voisin ihan hyvin hoitaa jo nyt pois päiväjärjestyksestä, vaikka en ole vielä ehtinyt edes keski-ikään asti.

Vaan tällä hetkellä en tiedä mitä pitäisi tehdä. Asioita on niin paljon, että niiden taklaaminen ei onnistu yhdessä eikä edes kahdessa illassa. Tai vaikka onnistuisikin, asiat elävät jatkuvasti. Vaikka tekisin tänään kaiken oikein viimeisen päälle kunnolla, luultavasti viiden vuoden päästä asiat voivat olla jo merkittävästi muuttuneet. Toisaalta taas tässä iässä harvemmin kokee mitään hidasta terveydentilan rapistumista, vaan terveys tuppaa menemään silmänräpäyksessä, jos se on mennäkseen.

Toisin sanoen, en siis enää ihmettele sitä, miksi monilta jää näiden asioiden hoitaminen ennakkoon. Työtä on paljon ja pahimmillaan tilanteiden eläessä joudut säännöllisin väliajoin päivittämään niin testamentteja, listoja kuin muitakin. Toisaalta tässä kohti pitäisi ehkä osata miettiä sitä, miten tämä kaikki jää lopulta aina jonkun muun tehtäväksi. Jos sinä et hoida asiaa, niin perikunta hoitaa.

Loppuun haluan vielä mainita sen, että tämän blogikirjoituksen tekeminen ei ollut ehkä ihan yhtä mukavaa, kuin yleensä kirjoittaminen on. Aihe oli kiinnostava ja helppo, sillä pureskeltavaa löytyi leukojen väsymiseen asti ja valitettavasti aihe on sellainen, että se koskee meistä jokaista. Tältä ei ole turvassa edes maailman suurimmat massipäälliköt tai vaikutusvaltaisimmat poliitikot. Toisaalta aiheen kertaaminen oli minulle ihan hyvää ”yleissivistystä”, koska kuten sanoin, olen käynyt asiaa läpi viimeksi valmistautuessani yhteiskuntaopin ylioppilaskirjoituksiin.

Vakavaa aihetta käsittelevä artikkeli on hyvä päättää sopivaan lainaukseen, jonka meille tarjoaa Pekka Herlin, eli ”Koneen ruhtinas”. Siinä vaiheessa kun syöpä alkoi ottaa yliotetta Pekasta, hän oli lausunut perheelleen:

On se perkele, kun minä olen suunnitellut eläväni vanhaksi.

Pekka Herlin